Ivalojokea alas 12.-18.6.2012

Tämä on artikkeli #2 koskien Vietka-Ivalojoen retkeä 9.-18.6.2012 (osa #1: Vietkajoen nousu).

Ensimmäisessä osassa kerroin Avokanoottiyhdistyksen 9 hengen ryhmästä, joista 3 liikkui kumikanooteilla ja 6 kovilla kanooteilla. Kun koko ryhmä oli pitkästä aikaa koolla tiistaina 12.6.2012 paikassa, jossa Korsaoja ja Avisuorajoki yhtyvät Ivalojoeksi [karttalinkki], ryhmä jälleen jakaantui. 🙂

Neljä kovakanoottilaista (Ripa, Fögö, Ilkka, Henrik) halusi näet valloittaa Korsatunturin, jossa kumiryhmä (minä, Tuomas, Marko) oli vasta käynyt. Kumiryhmä + Tiina + Antti aloitti Ivalojoen laskun. Jatkaisimme enintään Ivalon Erkin talomaalle, joka tiedettiin hyväksi leiripaikaksi.

Pian alkoi sataa. Laskimme useita pieniä koskia, jossa haastavin askare oli lukea koskea 30 metriä eteenpäin ja valita se reitti, jossa vesi riittää eikä pohja tartu kiviin.

Noh, vahinko ei toki ole suuri, vaikka tarttuisikin, sillä matalassa on helppo loikata virtaan, nostaa kanootti pari metriä sivuun, pompata takaisin kanoottiin ja jatkaa.

Yleensä ottaen Ivalojoen latvavesien kesäkuun virtaama riitti hyvin minun ja Markon kaksikolle. Ei ollut tarvetta tehdä kuten Vaskojoen latvoilla 2011, jolloin vielä toisena melontapäivänä jouduin laskemaan koskia yksin. Kopioin alle selityksen miksi.

[Ote Vaskojoki-tarinasta 2011] Kaksi kertaa emme koskea tarkistaessamme löytäneet sellaista reittiä, josta olisimme päässeet kaksikkona läpi. Silloin laskin kaksikon alas yksin takapenkillä istuen kuten alla olevassa kuvassa.

Kuvan tulkintaa: Yritän epätoivoisesti nojata vasemmalle ja kammeta melalla keulan enemmän vasemmalle. Takapenkillä istuen se on välistä vaikeaa, kun keula ei kiltisti tottele.

8 km jälkeen näin vasemmalla rannalla avokanootin ja valkopartaisen miehen. Reijo Muoniosta piti sadetaukoa. Kyseessä oli sama mies, jonka päiväkirjamerkinnän olimme lukeneet eilen Korsatuvassa. Reijo kertoi tarinoita elämästään, mm. asumisesta ja kalastelusta 5 vuotta Käsivarren takamaastossa. Naisen viettelys oli narrannut hänet takaisin kaupunkiin, mutta eräkunto ei siitä kärsinyt — vielä kulkee tämä reitti 65-vuotiaalta. Reijo työnsi avokanoottinsa veteen, kun taivas pudotteli viimeisiä pisaroita. Hyvästi nyt. (Seuraavana päivänä ohitimme tämän eräkonkarin leirin emmekä enää kohdanneet.)

Koska olimme tulleet jo tarpeeksi pitkälle ja Reijon taukopaikka oli mitä mainioin, päätimme laittaa leirin tähän [karttalinkki]. Tunnin kuluttua Korsatunturilla käynyt ryhmä saapui Ripan johdolla.

Kokkausta, vaatteiden kuivattelua, lepoa, leirielämää — ilman hyttysiä, sillä olihan vasta kesäkuun alkupuoli.

Keskiviikko 13.6.2012. Kumiryhmä heräsi jälleen varhain. Koska aamiaisen jälkeen ei ollut mitään ihmeempää, sanoimme karttoja vertailtuamme kovaryhmän aikaisimmille herääjille heippa, työnsimme kanootit veteen ja jatkoimme matkaa.

Päivän maisema = tasainen joki, vähän virtapaikkoja, vetiset pusikkoiset rannat. Karttaan merkattua Lisman kylän tulipaikkaa etsimme ruokapaikaksi, muttemme löytäneet. Alitimme Inari-Kittilä-tien illalla. Sillan viereiseltä mäeltä löytyi kännykkäkenttää, joten yhteydet etelään otettiin: kaikki hyvin, matka jatkuu.

Tältä päivältä ei tallentunut juuri valokuvia (yksi koskivideo kylläkin, siitä lisää myöhemmin). Melontaa kertyi 37 km. Laitoimme leirin saareen [karttalinkki] 3 km Inari-Kittilä-tien alapuolelle. Odotimme kovaryhmän saapumista, mutta he eivät jatkaneet näin pitkälle.

Torstai 14.6.2012. Inari-Kittilä-tien alitettuaan Ivalojoki muuttuu monipuolisemmaksi. Rannat jyrkkenevät, purot kohisevat, miehet intoutuvat pomppimaan kovalla maalla (kuva Tuomas Tuomi, ilmassa minä).

.

Myös kosket lisääntyvät, suurin osa leveitä ja helppoja (kuvassa etumelojani Marko).

Eräs yleisnäkymä ylävirtaan.

Toinen alavirtaan.

Repojoen haaraan [karttalinkki] saavuttuamme Ivalojoki oli minulle tuttu vuoden 2007 retkeltä.

Päivän hankalin koski oli Saarikoski [karttalinkki] — sen kuuli tavallista kumeammasta kohinasta. Siispä kanootit rantaan ja kävellen koskea tarkastamaan. Laskureitti suunnitellaan etukäteen metrin tarkkuudella. Veden yläpuolisten kivien sijainti painetaan muistiin: tuosta mennään vasemmalta puolen, sitten oikealle kohti keskivirtaa, jotta tuo iso vasta-aalto vältetään, jonka jälkeen takaisin vasemmalle, muistatko nyt, vieläkö kerrataan?

Tavarat hyvin kiinni kanoottiin, kamera vedenpitävään säkkiin. Viimeinen silmäys koskeen. Kun kanootti lasketaan vesille, jännitystä on ilmassa, mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty = pian Saarikoski on laskettu onnistuneesti ja minä siirryn kuvaamaan miten Tuomas selviää omasta yrityksestä.

(Muita koskia emme tänä päivänä tarkastaneet vaan laskettiin suoraan, kun ne nähtiin helpoiksi jo koskenniskalta.)

Pysähdyimme Kutturassa [Wikipedia][karttalinkki], johon tulee pistotie Ivalo-Sodankylä-päätieltä. Kutturassa on:

  • Kunnon puusee ja infotaulut Ivalojoen kultaryntäyksestä.
  • Soneran ja Elisan tukiasema.
  • Suosittu kanootinlaskupaikka heille, jotka haluavat meloa Ivalojoen hienoimman kanjoniosuuden (kuten minä vuonna 2001 ensimmäisellä Ivalojoen retkelläni). Metsähallituksen ylläpitämiä tulipaikkoja ja autiotupia on monia [luontoon.fi].

Jatkoimme pian. Raato joessa.

Hirvet menevät toisinaan sairaina jokeen, sillä se hillitsee taudinaiheuttajien leviämistä. Tämä on kuitenkin vain yhdeltä taholta kuulemani selitys, lieneekö totta? (Ja miksi en ole nähnyt Lapin joissa enempää kuolleita hirviä?)

Tavoite oli löytää hyvä leiripaikka Ivalojoen kanjoniosuuden alusta, toiselta puolelta kuin hirvi. Löytyihän se. Näkymä Porttikallion [karttalinkki] päältä tulosuuntaan.

Tälle päivälle kertyi melontaa 42,5 km. Olimme päivän verran ennakkoon asettamaamme aikataulua edellä.

Nuotion polttelua, rupattelua.

Teltat ja puro.

Perjantai 15.6.2012. Koska olimme jo saapuneet Ivalojoen komealle kanjoniosuudelle, vauhtia hidastettiin. Kiipesin liki jokaisen mielenkiintoisen kallion päälle kuvaamaan. Tuomas usein myös (kuvassa hän).

Poro kallion alla.

Näkymä toiselta kalliolta.

Saarnaköngäs [karttalinkki] oli päivän ensimmäinen koski, jonka laskureitin tarkastimme ennakkoon. Mennään keskeltä. Hankaluus on, että isoin aalto ja kuoppa piilottelee kivipaaden takana, joten on arvattava, että ”kyllä sen voi laskea”.

Kummin päin: Ensin ruokatauko ja sitten lasketaan Saarnaköngäs? Vai ensin lasketaan ja sitten syödään? Päätimme tehdä jälkimmäisellä tavalla, sillä jos kaatuisimme + kastuisimme, ruokailun aikana olisi aikaa kuivatella vaatteita.

Emme kaatuneet. Ruokailun jälkeen pientä patikointia: Saarnaköngäs ylempää.

Jälkikäteen havaitsin kovakanoottilaisten valokuvista, että joen toisella puolella olisi ollut mielenkiintoinen hiidenkirnujen ryhmä. Noh, siinä syy palata Ivalojoelle vielä kerran…

Saarnakönkäästä alkoi sade ja haastavampien koskien sarja, joita tuli kilometrin välein. Tarkastimme ne ennakkoon ja laskimme. Alla Tuomaksen kuvaama video eräästä koskesta, muistaakseni Penttilänkoski [karttalinkki].

Videon tulkintaa:

  • Tuomas laskee edellä. Kypäräkamera osoittaa taakse kuvaten Markoa ja minua. (Omasta kypäräkamerasta oli virta loppu, ei filmin filmiä.)
  • Kosken pauhu ei juuri kuulu, koska kypäräkameran vedenpitävä takakansi estää sen (kun olen aiemmin ottanut videota omalla kypäräkameralla esim. Vantaanjoessa ja ääni kuuluu, kamerassa ei ole ollut vedenpitävää kuorta).
  • Koskessa on virtaa, mutta taaksepäin katsottuna aallot näyttävät pieniltä. Vaikka aalto lyö kanoottiin sisään kohdassa 0:46, kaatumisvaaraa ei ole.
  • Tässä videossa ylitetään virta pitkän kosken yläosassa. Ainoat ohjailut liittyvät sivuttain melontaan.
  • Yleensäkin laskutaktiikkaamme kuuluu palastella koski osiin: ei pitkää monivaiheista koskea kerralla alas, jolloin kanootti voi vähitellen täyttyä vedellä ja kaatumisriski kasvaa, vaan mikrosuvannosta mikrosuvantoon (=esim. kosken reunaan kiviryhmän taakse muodostunut 2 metriä leveä akanvirtapyörre). Kanoottiin roiskuneen veden voi kaataa pois mikrosuvannossa — sen jälkeen koskenlasku jatkuu kuivempana.

Yleisempää arviointia:

  • Alkukesän paljosta vedestä huolimatta Ivalojoen kosket eivät ole niin hankalia kuin Ivalojoen hurja (?) maine. Kun vettä on paljon, kivet ovat veden alla eikä kaatuminen ole vaarallista. Kaatunut meloja voi uida turvallisesti kosken alas (oikea uintitekniikka = selällään jalat edellä, jotta voi tarvittaessa potkia kiviä ja ohjata suuntaa).
  • Ivalojoen kanjoniosuuden kosket eivät ole luonteeltaan ”teknisiä”, jossa tarvittaisiin parinkymmenen sentin tarkkaa pujottelua ja/tai vauhdikkaita joen puolen vaihtoja. Väylä on leveä ja mahdollisia reittivalintoja useita.
  • Tässä mielessä päätelmäni on, että Ivalojoki on ylisummaten helpompi melontajoki kuin Vaskojoki. Vaskojoella 2011 muutama koski oli ”tekninen” ja vaati tarkkaa ohjailua, vaikkei sekään vaarallinen joki ollut. (Esimerkki Vaskojoen hankalasta koskesta = katso aiemmin tässä artikkelissa ollut kuvapoiminta — noin tarkkaa työtä vaativia koskia ei Ivalojoessa ole.)

Tällä vertailulla haluan kannustaa muitakin avokanootilla Ivalojoelle. Kokemusta koskenlaskusta tarvitaan, mutta mestari ei tarvitse olla (pari hyvää ennakkoharjoitusta kokeneemman opastajan johdolla Vantaanjoen Pitkä-Niskalan-Ruutinkoskessa tai Kymijoen Ahvion-Kultaan-Pernoonkoskilla riittää — ei tarvitse treenata 20 kertaa uskaltaakseen Ivalojokeen). Lisäksi jos retken ajoittaa elokuuhun, Ivalojoen kosket ovat rauhallisemmat.

No se siitä. Ivalojoen kultahistoria on näkyvissä joen laidoilla. Ohitimme mm. telttaleirin, jossa oli rakennettu huolella laitteistot puron perkaamiseen (emme häirinneet nukkuvia kullankaivajia). Alla muinaisen kullanhuuhtojan lahoava tupa — ei enää aktiivikäytössä.

Aurinko paistoi taas. Pidimme kahvitauon Appisjoen tulipaikalla sateenmärkiä vaatteita kuivatellen.

Tulipaikalla huomasimme ikävän tapahtuman, mutta otetaan ensin Reino villisian seikkailut 6 = Reino laskee Ivalojoen koskia.

Kun Tuomas puristeli Reinoa voimalla, hän havaitsi, että Reinolta on kadonnut ääni. Se vain hinkui, ei röhkinyt. Parannusyritykset olivat turhia, Reinon elimistön röörit olivat meille arvoituksia. Jotain kinaakin siinä syntyi, kuka on syyllinen? Oliko Reinolla mennyt vettä henkeen? Tuomas puristellut sitä liian rajusti? Minä pitänyt sitä liian ahtaasti taskussa?

Miten tahansa asia oli, hyväksyin, että Reino on kuollut. Reinon ääni oli hänen persoonansa tunnusomaisin piirre ja jos se on poissa, Reino on poissa. Vain tämä koskenlaskufilmi tehtiin valmiiksi, sillä siitä puuttui enää keskimmäinen kohtaus (Reinon kiinni ottaminen).

Tekemättä jäi seitsemäs Reino-filmi, jonka juoni olisi ollut:

  1. Reino katsoo retkikattilaa ja minä sanon ”Reino, se on porokastiketta”.
  2. Reino puree poronsarvea ja minä sanon ”Voi Reino, ei siinä poronsarvessa ole enää ravintoa”, jolloin Reino päästää luun suustaan ja vastaa röh röh.
  3. Kuvaan kanootista porolaumaa liikkeessä — lopuksi zoomaan laajakulmaksi, jolloin Reino näkyy ja sanon ”Reino, nuo olivat oikeita poroja, mitäs pidät?”, johon Reino röhkii ja vastaa ”Tykkään!”

Reino eli kanssani vain lyhyen ajan 26.4. – 15.6.2012 (=51 päivää). Sinä aikana meloimme yhdessä 445 km. Reino on kuollut mutta hänen äänensä elää filmeissä. Reino oli elämäni paras kumilelu.

Mitä tulee viimeisen Reino-filmin koskiosuuteen, se kuvattiin kaksi päivää aiemmin 13.6.2012 ilmeisesti Helkikoskessa [karttalinkki]. Tuokin koski laskettiin etukäteen tarkistamatta, sillä koskenniskalta jo näki, että reitin pystyy valitsemaan lennosta. (Tuossa tapauksessa olin köyttänyt rintaani tavallisen digikameran.)

Appisjoelta alaspäin laskimme vielä joitakin suurivetisiä koskia, kunnes saavuimme Kultalaan [Wikipedia][karttalinkki], jossa olimme jo aiemmin päättäneet yöpyä. Jätimme kanootit hyvin näkyville Kultalan saunarantaan, jotta kovat kanootit eivät melo tietämättämme ohi, vaan vähintään jättävät viestin, tavalla tai toisella.

Kannoimme tavaramme Kultalan autiotupaan, joka oli tyhjillään. Meidän lisäksi Kultalassa oli vain pariskunta varaustuvassa.

Luulin jo voivani ottaa illan rennosti, kunnes Kultalan pihalle saapui jokivarresta vanha mies pikavauhtia. Toimiiko kännykkäsi, hän kysyi. Hätäpuhelu pitää soittaa, tytär kaatui Kultalan portaissa (=joen toisella puolella Kultalan riippusillan takana) ja menetti tajuntansa. Hain puhelimen, mutta se ei löytänyt kenttää. Koska kyseessä oli hätätilanne, lähdimme patikoimaan tunturiin, kunnes kenttää löytyisi joko häneltä (Elisa) tai minulta (Sonera).

Miehen vauhti hiipui kilometrin jälkeen ja hän halusi palata tyttärensä luokse. Painoin mieleen isän ja tyttären nimet ja jatkoin matkaa. Vielä 10 minuuttia kului, kunnes kännykkäni heräsi ja soitin hätäpuhelun. (Hätäpuhelu oli asiallinen. Vaikken tiennyt mitä tarkalleen oli tapahtunut enkä Ivalojoen toisen puolen maastosta, he lupasivat tehdä parhaansa.)

Palasin takaisin ja sillan yli joen toiselle puolelle, jossa lähdin nousemaan portaita. Marko ja Tuomas tulivat vastaan, sillä he olivat saaneet mieheltä viestin, miksi olin niin äkkiä lähtenyt pois, ja olivat käyneet katsomassa potilasta.

Nelikymppinen tytär oli miehensä ja isänsä kanssa eräällä välitasanteella, melkoisen tolkuissaan jo. Kun tilanne näytti paremmalta, vanha mies halusi soittaa uudestaan hätäkeskukseen, joten patikoimme nyt portaat ylös ja reilun kilometrin kohti Pahaojan autiotupaa, josta he olivat lähteneet. Nousimme Björklundinvaaralle, mutta kumpikaan puhelin ei inahtanut.

Palasimme takaisin portaille. Alkoi sataa solkenaan. Päätettiin, että on parasta, jos tytär siirtyy lepäämään Kultalan autiotupaan, jonne hän autettuna jaksoi kävellä (minä kannoin heidän rinkat). Autiotuvassa pääsin minäkin vihdoin lepäämään ja syömään.

Kului pari tuntia, kunnes taivaalta kuului kovenevaa säksätystä. Rajavartioston helikopteri laskeutui Kultalan pihaan. (Onneksi ei ollut syksy, jolloin piha olisi ollut täynnä patikoijien telttoja — ne olisivat lentäneet jorpakkoon.) Jonkin ajan kuluttua tytär kannettiin paareilla kopteriin ja koko kolmen hengen porukka poistui.

Voin vain aavistaa isän sekoittuneet tunnelmat. Hän oli vanha eräkettu ja varmasti suunnitellut tätä reissua pitkään. Retki meni pilalle, mutta parempi silti olla kiitollinen siitä, että pelastusjärjestelmä toimii.

Marko kirjoitti tapahtumasta Kultalan päiväkirjaan.

Lauantai 16.6.2012. Päivän ohjelmassa oli patikointi Kehäpää-tunturille [karttalinkki]. Lastasin selkääni keittimet ja ateriatarpeet. Lähdimme matkaan. Tunnin kuluttua mäntymetsä vaihtui vaivaiskoivuihin.

Kehäpään huippu, kaukaisuudessa Hammastunturi.

Söimme ja palasimme hiljalleen takaisin Kultalaan. Ei vieläkään jälkeä kovakanoottilaisista.

Päätimme ottaa valokuvia joen toiselta puolen, mutta juuri kun olimme ylittämässä Kultalan siltaa, näimme 6 avokanoottia saapuvan joen mutkan takaa. Käsiä heiluteltiin, näettekö meitä, täällä ollaan!

Kovakanoottilaiset tulivat tarkistamaan Kultalan sillan alaista Saunakoskea. Kävelimme vastaan, tervehdykset vaihdettiin. Kun he alkoivat laskea koskea, juoksin nopeasti mäelle kuvaamaan.

Itse Kultala on yllä olevasta kuvasta oikealle.

Henrik laskee. Ilkka kuvaa sillalla.

Mutta mikä eniten hämmästytti oli tämä: Kaikki laskivat Saunakosken peruuttelemalla!

Jotain oli selvästi tapahtunut. Peruuttaminen eli ”perälossaus” on turvallinen keino laskea koskia, mutta vaatii rutiinia. Yllä olevassa kuvassa Tiina meloo takaperin ja näin siirtyy virrassa omasta näkökulmasta vasemmalle, pois päin kamerasta. Itse en perälossausta käytä, koska olen pärjännyt ilmankin. Se on kuitenkin erinomainen menetelmä, sillä kun melotaan taaksepäin, koskessa on enemmän aikaa tehdä erilaisia siirtymisiä. (Kun myöhemmin kysyin asiaa, Ripa ja Fögö olivat tosiaan opettaneet muille taidon — tämä retki oli ”koskenlaskun syventävä jatkokurssi”.)

Yksi kaatuminenkin Saunakoskeen tuli.

Ripa on tuossa ottanut kanootin kiinni, mutta toimii itse asiassa ”väärin”, koska ensin pitää pelastaa mies, ei kanootti. (Tässä tapauksessa ongelmaa ei ollut, kun paikalla oli muita.)

Kovakanoottilaiset tutustuivat lyhyesti Kultalaan (tarjolla museo, museoitu leipomo, autiotupa), josta alla vielä yleiskuva.

Sen jälkeen lähdimme yhdessä laskemaan koskia, joita jatkui kilometrin välein. Päätimme pystyttää leirin Sotajoen suun tulipaikalle [karttalinkki]. Kattilat esille ja vaatteet kuivamaan.

Telttasaunankin tähän voisi rakentaa, puuttuu vain pari pressua.

”Saunan” takana näkyvässä infotaulussa on runsaasti tietoa Sotajoen kultaryntäyksestä.  Sotajoki on näet ollut tuottoisin yksittäinen kultapaikka ja se näkyy maastossa myllättyjen kivien määrästä.

Puoli kilometriä Sotajoen yläjuoksulla on kammi, johon 2 ihmistä mahtuu nukkumaan talvipakkasilla.

Kamiina on uusi. Kammin päiväkirjasta löytyy tuore merkintä: Marko ja Tiina kävivät täällä hetki sitten. 🙂

Sunnuntai 17.6.2012. Aamulla tulee ilmi sama kuin aiemmin. Jotkut kovakanoottilaiset ovat vain tosi hyväunisia! Tällä kertaa kumiryhmä ei karkaa, sillä joen toisella puolella on 100 metriä korkea rinne ja kiintoisaa patikoitavaa. Sotajoki toiselta puolelta nähtynä.

Näkymä Ivalojokea alavirtaan.

Korvasieniä olisi maastossa ihan hitosti.

Kallion värejä.

Noh, taisi kumiryhmä silti lähteä liikkeelle ennen muita. Kosket jatkuivat, kunnes saavuimme kullankaivuukoneelle.

Insinööri Toivo Liljeqvist rakensi ”ruoppaajan” 1950-luvulla aikomuksenaan kaivaa sillä kultaa suvannon pohjasta. Laite ei kuitenkaan toiminut kuten piti, ja nyt se muistuttaa menneistä ajoista joen etelärannalla [karttalinkki].

Ritakosken jälkeen tullaan kauniille Ritakosken kämpälle [karttalinkki].

Täälläkin on kultainfoa tarjolla. Tarinat ovat pääosin epäonnisia: intoa oli, mutta rahaa meni enemmän kuin kultaa tuli, toiveet eivät toteutuneet. Se jos mikä on mielenkiintoista luettavaa. 🙂

Päiväkirjamerkinnän tekee jälleen Marko.

Ritakosken jälkeen Ivalojoen luonne muuttuu. Koskia ei enää ole, mutkien ulkoreunoissa on hiekkavallit.

Ruokataukoa pidimme Louhiojalla [karttalinkki].

Kun olimme jälleen kovakanoottilaisia edellä, ruokatauon jälkeen päätin kiivetä Koppelovaaralle 150 metriä joen yläpuolelle.

Kovat kanootit saapuvat = pikkuruiset muruset Ivalojoen pinnassa.

Kun pääsin alas, kovat kanootit olivat menneet menojaan. Jatkoimme puolitoista tuntia Toloskoskelle, jossa kovat kanootit olivat juuri aloittamassa laskua.

Toloskoski on yksi Ivalojoen pahimmista koskista, varsinkin sen viimeinen korkea vasta-aalto [karttalinkki]. Tosin aivan oikessa reunassa 2 metriä rannasta on helppo reitti. Kukaan ei käyttänyt sitä, vaan kaikki laskimme ”mielenkiintoisempaa reittiä”, jossa saimme vettä kanoottiin (kuvassa Ilkka).

Näin kaikki Ivalojoen isot kosket oli laskettu. Kaatumisia porukalle tuli muutamia, muttei koskien haastavuuden vuoksi vaan vahinkona keskittymisen herpaantumisesta (kumikanooteille ja Fögölle ei kaatumisia tullut). Yksittäinen uinti ei tietenkään haittaa, jos ei kolhi itseään ja käyttää meloessa kuivapukua kuten suurin osa käytti (itse en kuivapukua omista, mieluummin lasken kosket pystyssä).

Viimeisen yön leiripaikka [karttalinkki].

Etsimme kanoottien pohjista kiinnostavia jälkiä. Tässä ”revontulet”.

Maanantai 18.6.2012. Kovilla kanooteilla oli enää kilometri paikkaan, jossa pikkubussi ja kanoottitraileri odottaisi. Kumiryhmä lähti melomaan kohti Ivaloa — matkalla selvitettiin vielä helpot Patakoski ja Alakoski.

Eräs viimeisen päivän mutka.

Rantaporoja.

Oli nimittäin niin, että vaikka minulla ja Tuomaksella oli sama jatkosuunta kuin kovakanoottilaisilla (Rovaniemi), pikkubussissa ei ollut tilaa meille molemmille (Marko puolestaan jatkoi matkaa Norjaan).

Siksi meloimme viimeisenä päivänä 18 km Ivalon leirintäalueen kupeeseen [karttalinkki], jossa purimme kumikanootit ja hyppäsimme Rovaniemen bussiin. Olimme Rovaniemellä lopulta samaan aikaan kuin pikkubussi, josta siirryimme Antin mökille saunomaan (kiitokset Antti!). Kokkaaminen tehtiin kimpassa.

Tähän päättyi tapahtumarikas Vietka-Ivalojoen kanoottiretki 2012.

Melontaa 190 km, patikointia 68 km. Alla GPS-paikantimeen tallentunut jälki, jossa keltainen on melontaa, punainen patikointia (+vertailuksi Repo-Vaskojoki-reitti 2011).

Vastaavia reittejä on Lapissa muitakin. Epäilemättä vuodelle 2013 mietitään jossain muodossa jotakin vastaavaa.

Advertisements

9 Responses to Ivalojokea alas 12.-18.6.2012

  1. marko pikkarainen says:

    poimin muuten noita korvasieniä tuolta jokivarresta ja tein ryöppäyksen Kaamasen kämpillä, olivat muuten tosi hyviä
    hienot tarinat olet taas kerran Janne tehnyt!

    • Tuomas T says:

      Lounas Kehäpään huipulla oli minusta reissun huippukohta! Se hiljaisuus ja se maisema kun pidettiin ruokataukoa siinä pienessä kivikkoisessa ”satulassa”. Kiitos Janne upeasta reissusta!!!

  2. Ette kokeilleet hätäpuhelua ilman sim-korttia. Silloin puhelin valitsee voimakkaimman kentän automatic.

  3. Auts, unohtui: hienoja kuvia.

  4. Jussi.P says:

    Tosi kiinostavaa lukemistä ja hyviä kuvia 🙂
    On serkun kanssa ajatus meloa Ivalonjokea Kutturasta alas Ivaloon kesällä 2013.
    Mutta olis kyllä tosi kiinostavaa myös meloa Vietkasta Kutturaan..Noh sen voi tehdä seuraavalla kerralla.
    Hyvää jatkoa teille.
    Terv Jussi

  5. Olli Kirsi says:

    Minkälainen GPS sinulla on käytössäsi kun tuollaisia kuvia saat piirreltyä?

    • Kommenttisi on väärässä artikkelissa 🙂 mutta vastataan… käytän Garminin etrex-sarjan GPS-paikantimia. Mulla on etrex 30, mutta moni muukin kelpaisi. Piirtämistä ajatellen asetan -> Määritä/Setup -> Jäljet/Trails -> tallennusväliksi ”useammin”.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: