Tundramelontaa Käsivarressa 28.6.-4.7.2014 (Rommaeno-Lätäseno)

Heinäkuussa 2012 tutkin Käsivarren maastoa ja aloin unelmoida, että joskus melon Termisjärveltä alkavan Rommaeno-Lätäseno-jokireitin.

  1. Lähtö Kilpisjärveltä [karttalinkki].
  2. Kanootit kantaen Paihkasjärveen [karttalinkki] ja edelleen Termisjärveen, jonka jälkeen alas Termisjohkaa–Rommaenoa, kunnes vesi jossain vaiheessa riittäisi koskenlaskuun.
  3. Rommaenon liittyminen Lätäsenoon [karttalinkki].
  4. Lätäsenoa pitkin Muonionjoelle / Markkinan kylään [karttalinkki].

Kanto-osuudet tiesin pitkiksi. Tundravyöhykkeen huikeat maisemat kuitenkin korvaisivat kaikki vaivat, kunhan vain saisin kavereita retkelle (ja siten mahdollisuuden parempiin valokuviin).

Kesä-heinäkuun taitteessa 2014 kolmen hengen porukka oli koossa, niin retki tehtiin.

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Lauantai 28.6.2014

Saavuin klo 16:30 bussilla Kilpisjärvelle. Saana tervehtii kuten aina — ihmisen levittelemän roinan takaakin.

Retken aloitus oli erikoinen, sillä saavuin yksin. Tarkoitus oli tavata muut maastossa. Kannoin tavarat kahteen otteeseen: teltta, ruoat ja muut retkivälineet — toisella kerralla pakattu ilmatäytteinen kanootti.

Suunnitelma illalle: Kannan tavarat ensin Tsahkaljärvelle, jossa tiesin hyvän telttapaikan [karttalinkki]. Sitten vien kanootin niin pitkälle kohti Paihkasjärveä kuin ehdin ja jaksan.

Miten toteutui? Aivan Paihkasjärvelle asti en kanoottia kantanut. Kun palasin Tsahkaljärven teltalle klo 23, oli toinen retkibloggari Timo Anttalainen pystyttänyt oman vihreän telttansa punaisen telttani lähelle. Tervehdykset vaihdettiin. Nopea syönti ja nukkumaan.

Päivän saldo: Patikointia 18 km, josta kanootin kantoa 7,5 km.

Sunnuntai 29.6.2014

Saana-tunturi on Suomen tunnistettavin yksittäinen maamerkki. Omakuva.

Minulla oli matkassa kanoottiin liittyviä varusteita 25 kg (kärrytkin). Retkikavereilla oli alle 3 kg painavat packraft-kevytkanootit. Packraft kulkee muiden retkitavaroiden ohessa — ei tarvetta retuuttaa tavaroita kahdesti.

Kannoimme aamupäivällä Timon kanssa varusteet Paihkasjärven rantaan, jossa söimme lounaan. Sitten vesille? Timolle se onnistui. Minä tarvitsin vielä 1,5 tuntia hakeakseni kanootin sieltä, jonne sen eilen jätin.

Vinkki tuleville Rommaenon melojille: Tsahkaljärven ja Paihkasjärven välillä kulkee monta rinnakkaista polkua. Alemmat eli eteläisemmät polut ovat soisia. Käytä ylempiä polkuja, vaikka matkaa kertyy pari sataa metriä enemmän.

Kun palasin Paihkasjärvelle, Timo oli viritellyt packraftin kuntoon sekä kalastellut (ilman tulosta tosin).

Melonta alkaa. Nousimme rantaan Paihkasjärven eteläpuolella.

Ajatus oli huiputtaa 900-metrinen Paihkasvaara [karttalinkki] ja samalla nauttia huikeista maisemista. Toistan artikkelin alussa näkyneen kuvan = Paihkasjärvi allani (kuva Timo Anttalainen).

Komeaa. Kuvassa vasemmalla Saana, jonka suunnasta tulimme. Kanootit ovat järveen ulottuvan lumilaikun vieressä, nilkasta vasemmmalle.

Toinen kuva, Termisjärven suunta.

Timo keksi melalle uutta käyttöä (taittolapainen olisi parempi liukuri).

Paihkasjärven ja Termisjärven välissä on 2,3 km maakannas eli noin 3 km pitkä puro (korkeusero  26 metriä). Yritimme meloa puron, mikä oli parhaimmillaan hauskaa ja upeaa…

… mutta useimmiten vaikeaa ja raskasta, sillä jouduin uittamaan tai kantamaan virtapaikkojen ohi.

Lopputulos: GPS-jäljen mukaan 2,9 km pitkään puroon kului aikaa 2 tuntia 50 minuuttia keskivauhdilla 1 km/h. Jos olisin kantanut pätkän, olisi matkaa kertynyt 3 * 2,3 km = 6,9 km = 3 km/h keskivauhdilla 2 tuntia 18 minuuttia. Kantamalla olisin säästänyt puoli tuntia!

Kolmas retkikumppani Marko Takanen saapui Kilpisjärvelle vasta tänään, siis päivää myöhemmin. Kerran tavaransa kantavana packraft-melojana hän saavutti minut ja Timon juuri ennen Termisjärveä.

Termisjärven ensi metrit. Markon keltainen purje.

Saavuimme klo 22:30 Termisjärven autiotuvalle, jonka pihaan pystytin teltan.

Suunniteltu alkuponnistus oli takana, retkiporukka kasassa. Tästä retki varsinaisesti alkaisi. Kolme sinistä miestä (kuva Marko Takanen).

Päivän saldo: Patikointia 19 km, josta kanootin kantoa 3 km. Lisäksi melontaa/uittoa 7 km.

Maanantai 30.6.2014

Kännykkämasto Saanan huipulla oli eilen tavoittanut Paihkasjärven, mutta Termisjärven autiotupa oli katveessa. Lähdimme hakemaan viimeisiä yhteyksiä Termisjärven eteläpuolelta. Pienet packraft-miehet valtavassa maisemassa.

Kännykkäkenttä löytyy Termisjärvestä 200 metriä etelään. Viimeiset tekstiviestit, sitten päivien hiljaisuus.

Jatkoimme kohti Termisjärven itäpäätä — Marko jälleen myötätuulessa.

Toinen kuva.

Kävimme Markon kanssa Jollan-Malla -tunturilla (nyppylä ylemmässä kuvassa). Tuon järviketjun suuntaan jatkaisimme.

Mutta melonta järvien välisissä puroissa ei onnistu.

Packraft-miehet kantavat välineensä kerralla, minä kahdesti.

Ruokatauko upeissa maisemissa (kuva Marko Takanen).

Huomasin, etten ole kuvannut kanoottiani vielä näissä maisemissa. Seuraavassa järvessä kamera kivelle ja vitka.

Pienten järvien melonta ja niiden välisten purojen ohi kantaminen jatkuu pitkälle iltaan. Menetelmät kehittyvät. Minä kannan kanoottiani kuin siipiä – packraft-miehet ”oppikirjan” mukaan reppu kanoottiin nurinpäin kiinnittynä, jolloin selkään nostetusta packraftista syntyy uloke pään päälle. Vaihto melonnasta kantamiseen ja takaisin on nopea (kuva Timo Anttalainen).

Olen nopein meloja mutta hitain kantaja, sillä kävelen järvien välit kolmesti. Silti matka joutuu. Kun Kaitsajoki yhtyy pohjoisesta Termisjokeen [karttalinkki], riemu alkaa. Vesi riittää ensimmäistä kertaa koskenlaskuun!

Ilta on jo myöhäinen. Laskemme pari koskea, jonka jälkeen löydän klo 21:45 leiripaikaksi kalastajien vanhan tulipaikan [karttalinkki].

Päivän saldo: Melontaa 10 km. Patikointia 8 km, josta kanootin kantoa 3 km. Korkeusmetrejä alas 42 m.

Tiistai 1.7.2014

Kävin muita aiemmin nukkumaan. Timo oli illalla saanut 2 mittavaa harjusta, joista saadaan aamulla vatsat täyteen. Nam.

Kosket jatkuvat ketjuna. Kun yksi on ohi, seuraa lyhyt 50-100 metriä pitkä suvanto, sitten seuraava. Kaikki kosket ovat laskettavia, vaikka jotkut ovat kivisiä. Vesi riittää. Koskia ei tarkasteta maitse. Useimmiten koskenniskalta näen hyvän reitin (kivellä seisten), ja noudatamme sitä.

Välillä jään kosken alle kuvaamaan jotakin paikkaa. Tässä Marko + packraft.

Pidimme ennen retkeä pääkaupunkiseudulla iltapalaverin, jossa tsekattiin jokireittiä, odotuksiamme retkestä sekä turvallisuusasioita. Olin toki aiemmin melonut packraftaajien kanssa Nuuksiossa sekä katsonut filmejä packrafteista pienissä koskissa. Nyt minua kiinnosti:

  • Kuinka packraftit pärjäävät Rommaenon kivisissä koskissa? Entä Lätäsenon suuremmissa koskissa?
  • Ovatko melontakumppanini tarpeeksi taitavia?
  • Millainen on packraft-melontakulttuurin yleinen turvallisuusajattelu?

Selostin omat ajatukseni:

  • Kokemusta on kertynyt kymmenistä Lapin joista (sen muut toki tiesivät).
  • Minulle ei ole tärkeää osoittaa, että uskallan laskea koskia. Tärkeämpää on nähdä hienoja maisemia — kanootti on vain kiva apuväline päästä perille (tällä reitillä olisi totisesti hienot maisemat).
  • Olen aina valmis kantamaan kosken ohi, jos on vaara, että kalusto särkyy. Esimerkiksi Kietsimäjoella kesäkuussa 2014 kannoin erään kosken ohi, vaikka arvioitu mahdollisuus kaluston rikkoontumiseen oli 0,1 %.
  • Kun kannan varusteet kosken ohi, en jää harmittelemaan esim. ajan tuhlausta, vaan kiitän itseäni järkevästä ratkaisusta (ja enemmänkin: mielessäni annan siitä teosta itselleni mitalin).
  • Mukaan varamela ynnä korjausvälineitä, jotta reissu ei keskeydy ensimmäiseen haaveriin. (Marko sanoi, ettei ole koskaan nähnyt packraft-melojien valokuvissa varameloja. Tälle retkelle molemmat ottivat varamelat, joita kuljettivat packraftin keulassa.)

Takaisin edellä olleeseen kuvapariin.

 

Ensimmäisessä kuvassa Markon edessä on laakea kivi, jonka päältä virtaa noin 2 cm vettä. Toisessa kuvassa Marko on juuri ylittänyt tuon kiven.

Huikeaa!

Tällainen koskenlaskutyyli on minulle tuiki mahdoton. Grabner XR Trekking -kanoottini on 4 metriä pitkä. Melon sitä keskeltä. Lastaan varusteet eteen ja taakse, jotta kanootissa on pituussuuntaista vakautta, mikä helpottaa suunnan pitämistä tasaisella vedellä. Koskissa minun on käytettävä voimaa ja taitoa, kun pujottelen kivien väleistä. Jos en tekisi näin, jäisin kiinni esimerkiksi siihen laakeaan kiveen, jonka yli Marko liitää kuin perhonen.

Sen tällä retkellä opin, että packraft antaa anteeksi enemmän virheitä kuin minun kumikanootti (samoin minun kanootti antaa anteeksi joitakin virheitä, joissa kova avokanootti saa kolhuja).

Toisaalta kiinni jäänti ei ole minullekaan vaarallista. Muutama Rommaenon koski on niin kimurantti, että kääntymistila 4 metrin kanootille on tiukassa. Jumiin jäätyäni laitan toisen jalan tai molemmat viereiselle kivelle — näin kanootti kevenee — ja käännän kanootin käsivoimin tai sopivalla potkulla mutkasta eteenpäin. (Kaatumisriski syntyy vasta, jos jään poikittain kivelle kovassa virrassa.)

Entä packraft-miehien melontataidot? Laskin monet kosket ensimmäisenä. Marko meni usein omaa reittiä. Timo pyrki melomaan perässäni, kun huomasi, että löydän yleensä sujuvan reitin, ja seurasi helpon näköisesti. Jos siirsin kanoottia virrassa oikealle voimakkailla kahdeksikkovedoilla (kanootti siirtyy sivusuunnassa), niin Timo käänsi packraftin virran suhteen poikittain ja meloi eteenpäin. Kun tein muutaman kerran perälossausta eli ylitin virran takaperin melomalla = packraft käännetään 150 astetta ja melotaan kohti ylävirtaa. Ketteryys on packraftin luontainen ominaisuus, jota Marko ja Timo hyödynsivät niin luontevasti, että huoleni hälvenivät. (He myös pystyivät pysähtymään mitä pienimpiin 1,5 metriä leveisiin minisuvantoihin kesken koskea ja näin osoittivat, että voivat halutessaan laskea pitkiä koskia tietämättä, kuinka pahoja paikkoja on seuraavan mutkan takana.)

Entä kova avokanootti? Miten se pärjäisi Rommaenolla? Liitän mukaan palan Risto Vilkin kertomusta retkeltä 1991, jota käytimme apuna suunnittelussa. (Olen lisännyt punaisella selventävän tekstin — suluissa olevat tarkennukset ovat puolestaan Ripan omia lisäyksiä, jotka hän liitti mukaan, kun kopioi tekstit vanhoista muistiinpanoista minua varten. Kiitän!)

27.6.1991
Klo 12 vesille [lähtien Termisjärven autiotuvasta]. Järven jälkeen vesi katosi kivikkoon monessa ”koskessa”. Tavarat kannettiin ja kanootti uitettiin tai kannettiin. Sitten Kaithsajoesta tuli PALJON vettä eikä tarvinnut miettiä veden vähyyttä. Kosket lähes jatkuvaa II-luokkaa joku III paikka Rommajärvelle. Sitten taas jatkuvaa I-III Raittijärvelle. Erittäin huonosti leiripaikkoja tuolla välillä PUSIKKOA. Raittijärven jälkeen taas lähinnä II-III-luokkaa. Päivän aikana 2 kertaa pysähdyttiin tyhjentämään kanootti. Kerran keula kivelle, kanootti ensin poikittain koskeen ja lopuksi perä edellä hiukan matkaa. Onneksi saatiin perä akanvirtaan ja kanootti käännettyä. Sitten laitettiinkin heti leiri pystyyn (tästä ei ollut kellon aikaa, ehkä 21). Semmoinen 30-35 km etenemistä ja 85 m alaspäin. JIPPII!
28.6.1991
Klo 12 ylös. Rommaenon lopun kosket mahtavia 1-3 km jatkuvaa III:sta välillä IV, muutama II-luokkaa (sanoisin jälkikäteen, että pitkiä mutkaisia II-III luokkaa ovat). 2 kohtaa uitettiin, riski kaatumiseen oli suuri. Munnikurkkiota ihailimme rannalta. Vähän kävi mielessä laskea, mutta 2. köngäs ei ollut laskettavissa. Pari kertaa tuli vettä rajusti sisään ja kerran taas kiepsahti perä menosuuntaan. Näistä selvittiin onneksi säikähdyksellä. Hirvasvuopion kämpille saavuimme klo 19.30. Etenemistä 30 km ja 85 m alas. Nukkumaan 01.10.

 

Tuo lainaus riittänee. Ripa ja Make meloivat avokanoottia kaksikkona ja suuremmalla vedellä kuin me (26.6.1991 oli satanut kaatamalla). Se minkä he etenivät 2 päivässä 27.-28.6.1991, siihen me tarvitsimme 3 päivää. Muuten pysyimme samassa tahdissa.

Ripan kertomuksesta jäi mieleen, että vasta Rommaenon lopussa ovat vaarallisimmat kosket. Se piti paikkansa. Tiistaina 1.7.2014 emme olleet niin pitkällä, joten etenimme vain vauhdikkaasti koskesta seuraavaan.

Kapeikko Rommajärvellä [karttalinkki].

Rommajärven rannoilla oli useita retkeilijöitä sekä kalastajia erilaisine kumiveneineen (juttelin muutaman kanssa, kertoivat tulleensa paikalle helikopterilla). Rommajärven jälkeisissä tasaisemmissa virtapaikoissa näimme puolen metrin harjuksia hiekkapohjaa vasten. Upeaa.

Rommajärven ja Raittijärven väliltä ei ole koskikuvia (olin pakannut kameran vedenpitävästi enkä toisaalta noussut rannalle kuvaamaan koskia).

Seuraava kuva on Raittijärven saamelaiskylästä [karttalinkki], joka sijaitsee Raittijärven rannalla. Kyseessä on Suomen eristynein ympärivuotisesti asuttu kylä, sillä sinne ei voi ajaa kuin mönkijällä eivätkä puhelimet toimi.

Nousimme rantaan kahvitauolle. Odotin löytäväni Raittijärveltä jonkinlaisen museon, jota olisi ollut hauska tutkia. Mitään kiinnostavaa ei näkynyt — ei edes yhtä ihmistä, jota olisi voinut jututtaa.

Meloimme vielä muutaman kosken, jonka jälkeen pystytimme leirin klo 18:30 [karttalinkki]. Syynä aikaiseen leiriytymiseen oli Rommaenon viimeiset tunturipaljakat — myöhemmin rannat olisivat pusikkoa.

Kaunis paikka. Taustalla tunturit, joilta tulimme. Iltauinti kuului asiaan!

Markon tarppi hyttysverkkoineen.

Päivän saldo: Melontaa 19 km. Ei patikointia. Korkeusmetrejä alas 45 m.

Keskiviikko 2.7.2014

Aloitimme aamun voimistellen.

Kosket kovenivat kuten Ripan muistiinpanot lupasivat. Missä nuo pahat paikat ovat, sen voi päätellä varsin luotettavasti alla olevasta esimerkinomaisesta maastokartasta [karttalinkki].

Valkoiset pistejonot kartalla ovat koskia (kuvan 3 km jokipätkästä koskea on 2,3 km). Mitä kapeampi jokiura kosken kohdalla, sitä vaikeampi paikka siinä on (varsinkin keskimmäinen osoitettu kohta on kapea).

Tutkimme muutaman koskikapeikon ennakkoon maitse. Lopulta laskimme kaikki Rommaenon kosket. Yhdessä tapauksessa (juuri tuo kapein kohta) yritin välttää suurimmat kuohut (noin 75 cm köngäs) vasemmalta, jolloin kanoottini jäi tukevasti kivien päälle, muttei kaatunut (kuitenkin läheltä piti). GPS-jäljen mukaan olin kiinni 3 minuuttia 50 sekuntia, jona aikana vähitellen siirsin kanootin lasteineen kiven yli (kuvia ei ole).

Joistakin helpommista kohdista kuvia on.

Marko laskee alla olevassa kuvassa karttalinkin mukaisen kosken [karttalinkki]. Huom! Täsmällinen paikan saa selville, kun vertaa valokuvan syntyaikaa GPS-paikantimen jäljen aikaan.

Timo laskee karttalinkin mukaisen kosken [karttalinkki].

Minä lasken jonkin kosken (kuva Marko Takanen — kuvausaika tuntematon, joten en tiedä mikä koski).

Kaiken kaikkiaan mahtavaa menoa, jossa packraft-melojat pärjäsivät loistavasti. Mitä minuun tulee, arvioin kaikki kosket itselleni laskettaviksi, joten patikointia tuli vain muutaman kosken ennakkotarkistuksista. (Muita retkeilijöitä emme tämän päivän aikana nähneet, paitsi neljä henkeä joen penkalla koskenlaskuamme katsomassa.)

Rommaenon viimeinen mutkainen koski on GPS-jäljen mukaan 1,7 km pitkä ja tulee alas 14 metriä. Melontanopeuden perusteella olen pysähtynyt koskessa 4 kertaa katsellakseni sen jatkoa. Koski loppuu alla olevan kuvan taustalla. Kuvan otin hiekkavallin päältä [karttalinkki].

Rommaenon liittyminen Lätäsenoon ei ole huomattava tapaus. Koskea ei ole. Joki vain levenee.

Lätäsenon ensimmäisenä kohteena yritimme bongata kilometrin mittaista Isohiedan hiekkasärkkää. Kartta ei tuntunut täsmäävän, kunnes hoksasin, että olemme jo särkän päällä [karttalinkki]. Kevättulva vain peitti sen! (kuva Marko Takanen)

Pian Lätäsenon ensimmäisenä koskena Munnikurkkio, joka tiedettiin hyvin vaikeaksi, jopa vaaralliseksi [karttalinkki].

Arvioin onnistuneen laskun mahdollisuudeksi itselleni 80 %, mikä ei riitä (pitää olla yli 99 %). Niinpä uitin kanootin kosken niskalle ja nostin ohi. Samoin teki Timo.

Marko sanoi yrittävänsä laskea Munnikurkkion. Otin Timon heittoköyden ja meloin kosken alle suvantoon valmiina pelastustoimiin, jos Marko kaatuisi. Timo otti kuvaa, kun Marko laski.

Mies pysyi pystyssä.

Jälkikäteen tajusin kuinka surkea pelastaja olisin ollut, jos Marko olisi kaatunut ja kellunut koskea alas.

  • Jos pelastetaan köydellä, se pitää heittää maalta, jotta pelastettava ei vie pelastajaa mukaansa. (Munnikurkkiolla ei ole kosken alla järkevää paikkaa, josta köyden voisi heittää keskivirran kuohuihin — näin ollen köydellä ei tee mitään.)
  • Jos pelastetaan kanootista, se tehdään meloen pelastettavan viereen. Sen jälkeen melotaan rantaan pelastettavaa perässä vetäen — tai pelastettavan kanootille, jonka joku toinen on ottanut kiinni. (Munnikurkkio jatkuu 800 metriä pitkänä kiivaana joskin helppona Munnikoskena. Käytännössä kanoottipelastaja laskisi kosken alas pelastettavan rinnalla. Rantautuminen tapahtuisi vasta suvannossa useiden minuuttien jälkeen.)

En ole varsinaisesti koskaan harjoitellut muiden melojien pelastamista. Riskien ottaminen ei ole kuulunut retkilleni — en ole tarvinnut pelastustaitoa. Oli uusi yllättävä asia, että joku halusi ottaa sellaisen riskin, minkä Marko otti (hän kertoi jälkikäteen arvioineensa onnistuvansa 75 % todennäköisyydellä).

En osannut toimia oikein.

Miten toimin jatkossa, jos joku kertoo haluavansa ottaa vastaavan riskin? En tiedä. Voitte kuitenkin olla varmoja, että onnistumisen todennäköisyyksiä ja pahimman mahdollisuuden skenaarioita punnitaan tarkemmin kuin Munnikurkkiolla teimme.

Jatkoimme melontaa kahvitauon jälkeen. Munnikurkkion ja Munnikosken jälkeen tulee Välisuvanto, jonka jälkeen Alakoski, jonka tunnelma oli jotain uutta: valtavasti vettä, suuria yli metrisiä aaltoja. Keskityin suurimpien aaltojen väistelyyn.

Pitkän suvannon jälkeen majoituimme Hirvasvuopion autiotupaan.

Vieraskirjassa valiteltiin runsasta hyttysmäärää tuvassa. Niinpä pystytin teltan pihalle.

Päivän saldo: Melontaa 29 km. Patikointia 1 km. Korkeusmetrejä alas 90 m.

Torstai 3.7.2014

Tähän asti sää oli totisesti suosinut: aurinkoa tai puolipilvistä, lämpötila +15 – +20°C, kevyt länsituuli. Yöllä saatiin sadetta ja kylmää puhuria pohjoisesta, joka jatkui pitkin päivää. Noh, pohjoistuuli oli toisaalta hyväkin (myötätuuli).

Lätäsenon suvannot ovat mittavia. Etäisyys Hirvasvuopion autiotuvalta seuraavalle koskelle (Pinniskoski) on yli 10 km. Matka kuitenkin joutuu, sillä vesi virtaa alla 1-2 km/h.

Lätäsenoa suositellaan vain kokeneille melojille. Päivän mittaan minulle selvisi miksi. Paitsi suvannot myös kosket ovat pitkiä. Jos kanootti kaatuisi, seuraavaan suvantoon voi olla kilometrien uintimatka. Varusteita joutuisi keräilemään pitkältä taipaleelta.

Toisenlainen joki on esim. Ivalojoki, jossa kosket ovat keskimäärin saman tasoisia kuin Lätäsenolla (Munnikurkkio ja Isokurkkio poislukien), mutta vain 2 Ivalojoen koskea on yli 500-metrisiä.

Ennakkotarkastimme maitse Peerakoskea [karttalinkki], joka oli jossakin vanhassa melontaoppaassa mainittu III luokan koskeksi. Miten joku on voinut sitä niin vaikeana pitää, sitä en käsittänyt?

Ehdimme Isokurkkion autiotuvalle klo 17:40 [karttalinkki]. Isokurkkiolla on niin vaikean kosken maine, että lähdin suosiolla raahaamaan kanoottia ohi (ohituspolku lähtee autiotuvan pihalta). Timo ja Marko lähtivät perääni, jotta katselmoisimme yhdessä miltä Isokurkkion mutka näyttää.

Vaikeita paikkoja on useita. Kuva ei välitä sitä pauhua, joka tästä syntyy.

Helpompi mutta maisemallisesti kauniimpi kohta.

Päätös oli kaikilla sama. Isokurkkiota ei lasketa. Majoituimme autiotupaan, jota voi kehua: ei hyttysiä sisällä!

Päivän saldo: Melontaa 36,5 km. Patikointia 7 km, josta 1,5 km kanootin raahausta. Korkeusmetrejä alas 80 m.

Perjantai 4.7.2014

Heräsimme varhain, sillä tarkoitus oli ehtiä aikaiseen bussiin. Yhä sataa. Porukkakuva.

Päivän hankalin koski oli Vähäkurkkio [karttalinkki], jonka reittejä tutkittiin rannalta.

Katsoimme sen laskukelpoiseksi sisältäen useita mahdollisia reittejä. Marko laski keskeltä (ison kiven vasen puoli). Minä ja Timo melko läheltä oikeaa laitaa.

Sen jälkeen melottiin suvannossa kohti Kilpisjärventien siltaa (koko matkan ainoa silta, jonka alitimme).

Käväisimme vielä Muonionjoella, jonka jälkeen lopetus, kamojen kasaus, siirtyminen Markkinan bussipysäkille.

Päivän saldo: Melontaa 23 km. Patikointia 2,5 km. Korkeusmetrejä alas 20 m.

Yhteenveto

Tämä erilaisten kanoottien retki sujui loistavasti. Minä tein eniten töitä kantotaipaleilla — Timo ja Marko tekivät puolestaan enemmän töitä, kun melottiin Lätäsenon suvantoja (packrafteilla on luontaisesti 1-2 km/h hitaampi vauhti kuin Grabner XR Trekkingillä). Vauhdin erilainen rytmi ei haitannut — koko reissu sujui päivän ennakoitua nopeammin, sillä Rommaenolla ei tarvinnut kantaa hankalien koskien ohi kuten ennakkoon arvelin.

Koko retken saldo: Melontaa 123 km. Patikointia 55 km, josta 15 km kanoottia kantaen (pakattuna 10 km, aukinaisena 5 km). Kokonaisuudessaan kanootti liikkui 138 km. Korkeusmetrejä alas 305 m (Paihkasjärvestä Markkinaan).

Reitti satelliittikuvan päällä suhteutettuna Suomen rajoihin ja muihin melomiini Lapin reitteihin (keltainen melontaa, punainen patikointia).

Suosittelen reittiä vain kokeneille melojille (tietysti mittavat kantotaipaleetkin karsivat yrittäjiä).

Ennen kaikkea sain nähdä ja meloa huikeissa maisemissa, joiden kaltaisia ei muualta Suomesta löydy. Noh, löytyisi kyllä, jos lähtee liikkeelle Meekonjärveltä [karttalinkki] ja meloo Poroenon kautta Lätäsenolle. Ehkä vielä melon sen, mutta tarvitsen 2 päivää etumatkaa packraft-kanootteihin. 🙂

Mitä muuta?

Joko näit reissussa tekemäni frisbeefilmin?

 

Myös Timo Anttalainen on kirjoittanut tästä retkestä blogissaan [linkki]. Timo kasasi reissusta lisäksi elokuvan, jossa näkyy mm. Markon koskenlasku Munnikurkkiossa (alkaen kohdasta 2:16).

 

Eivät vuoden 2014 Lapin retket vielä tähän loppuneet. Palaan niihin, kunhan ehdin purkaa materiaalia…

Advertisements

17 Responses to Tundramelontaa Käsivarressa 28.6.-4.7.2014 (Rommaeno-Lätäseno)

  1. Mahtava reissu ja hieno kertomus! Maisemat vielä muutamaa kertalukua komeammat kuin omalla reissullani, jonka tein samaan aikaan pyörällä ja kävellen Karigasniemen suuntaan 🙂

    • Kiitos kommentista! Käsivarren maisemien voittanutta ei tosiaan taida Suomessa olla. Tuolle alueelle täytyy tehdä tulevina vuosina lisää retkiä…

  2. Olipa mukava kertomus ja hienot kuvat! Hyvät oli säätkin näköjään. Kiitos!

  3. korpijaakko says:

    Taas kerran erinomainen, kiinnostava ja informatiivinen reissukertomus. Moni asia kuulostaa tutulta omaan 2011 reissuun peilaten. Tosin täytyy kyllä sanoa, että se Poroenokin kannattaa ehdottomasti meloa. Joko etumatkaa kumikanootilla tai sitten kanootin vaihto packraftiin sille reissulle? 😉 Alpackraft Gnu ilman aukkopeitettä (ja yksin meloen) näyttää ainakin omaan silmääni enemmän lyhyeltä soolo kumikanootilta kuin packraftiltä.

    Esitit yhden erinomaisen kymysyksen (ja paljon aihetta sivuavaa pohdintaa): ”Millainen on packraft-melontakulttuurin yleinen turvallisuusajattelu?”

    Tuo asia ansaitsisi paljon lisää huomiota kun packraftit yleistyvät. Sanoisin, että pakcraftaajien turvallisuusajattelu vaihtelee valtavasti kuten taustat ja syyt packraftin käyttöönkin. Itse en pidä sitä lajina (vrt. kanoottimelonta) vaan työkaluna, jota kukin käyttää omiin tarpeisiinsa. Ainakin seuraavia voi tunnistaa:

    – Packraftiä käyttäviä retkeilijöitä, jotka ovat hyvin varovaisia, koska usein tietämys virtaavan veden vaaroista on vähäinen. (Eivät esim. laske mitään missä isompia aaltoja tai valkoista kuohua.)
    – Packraft-melojiksi ruvenneita retkeilijöitä, jotka ottavat riskejä, koska usein tietämys virtaavan veden vaaroista on vähäinen. (Täällä taitavat olla modernin packraft-harrastamisen juuret…)
    – Kokeneita melojia, jotka käyttävät packraft-kalustoa, jolloin tietämys on yleensä korkealla tasolla ja riskinotto harkittua. Tosin riskit voivat olla isojakin kun esim. Alaskassa kokeneet koskimelojat laskevat packrafteilla aiemmin laskemattomia ja vaikeasti saavutettavia koskia.

    Packraft-melojille suunnattu turvallisuuskoulutus ja itsenäinen treenaaminen olisi tervetullutta myös Suomessa, vaikka monet jokemme ja koskemme aika turvallisia ovatkin. Pelkät välineet (liivit, kypärä, jne.) eivät riitä vaan pitää olla tietoa, taitoa ja harkintakykyäkin. Esimerkiksi packraft mahdollistaa erinomaisen self-rescuen jos meloja vaan säilyy kaatumisesta toimintakykyisenä. Hyödynsimme tätä 2011 sekä Pirunportissa että Munnikurkkiossa, jossa vanhan mallinen Alpackaraft kaatui (lisäksi molemmat laskettiin useaan kertaan onnistuneestikin). Uudet pitkäperäiset mallit ovat vähemmän herkkiä kaatumaan taaksepäin.

    Hyvä ja tärkeä aihe, joka ansaitsisi ihan oman artikkelinsa. Eikä välttämättä vain packraft-melojan näkökulmasta vaan turvallisuusajattelun perusteista yleensä.

    • Melontakulttuurin turvallisuusajattelu… mikä mielenkiintoinen aihe tosiaan ja tärkeä kaikille (minullekin), jotka ainakin välillisesti ottavat vastuuta toisista kutsuessaan muita retkille.

      Kuten sanottu itse ratkaisen turvallisuuspulman niin, ettei turhia riskejä oteta, jos kosken voi kiertää (ja se on lopulta minun perstuntuma, joka kertoo, pitääkö kiertää vai ei). Jos mennään riskien puolelle (vaikka sinne minä en mielellään mene), katsoisin niin, että on rakennettava jonkinlainen ”turvallisuuskehikko”, jossa melojilla on tarkat tehtävät mitä tehdään: yksi laskee vaikean kosken, toiset varmistavat (1 köysityyppi rannalla, 1 turvameloja kosken alla, 1 meloja ottamassa karannutta kanoottia kiinni, 1 valokuvaa ja filmaa). Tuossa oli tehtävät 5 hengelle (pärjätäänkö vähemmällä?).

      Joskus ”luotettavan turvallisuuskehikon” rakentaminen on niin työlästä, ettei se maksa vaivaa. Esimerkiksi voisi ottaa Isokurkkion laskemisen: kosken ohi kantaminen vie 30-45 minuuttia, mutta miten pitkään kestää rakentaa riittävä turvallisuuskehikko? Jos 5 melojaa lähtee kiertämään Isokurkkion mutkaa, he toimivat pahoissa paikoissa toisilleen eri turvarooleissa. Esimerkki: kun tullaan ensimmäiseen pahaan paikkaan, 2 melojaa kantaa kanoottinsa kosken alle ja menevät vesille (1 turvameloja, 1 kaatuneen kanootin kiinniottaja), köysimies ja kuvaaja ovat rannalla. Meloja laskee kosken, minkä jälkeen 3 kanoottia on kosken alla. Sitten ehkä köysimiehen ja kuvaajan kanootit lasketaan alas, jossa vaiheessa 3 melojaa on laskenut kosken, mutta kaikki 5 kanoottia ovat jo kosken alla. Nyt 2 kanoottia kannetaan ylös, jotta kaikki 5 ovat laskeneet kosken. Tämän jälkeen (mikäli kaikki kävi hyvin) melotaan yhdessä seuraavaan pahaan paikkaan, jossa sama operaatio. Veikkaan, että tämä kaikki vie Isokurkkion mutkassa ainakin 4 tuntia.

      Tällainen liiallinen ajankäyttö ei ole järkevää, jos ollaan retkellä esim. maisemien tai retkikumppaneiden kanssa jaetun erämaisen tunnelman vuoksi (kuten minä olen), mutta voi olla järkevää, jos tarkoitus oli harjoitella esim. ”turvallisuuskehikon” luotettavaa toimintaa. 🙂

      Tai mistäpä minä tiedän? Kuulostaa tosi eksoottiselta, kun kerroit, että ”Alaskassa kokeneet koskimelojat laskevat packrafteilla aiemmin laskemattomia ja vaikeasti saavutettavia koskia”. Jotta tämä turvallisuuspohdinta etenisi, pitäisi ottaa Alaskan tyyppeihin yhteyttä ja kysyä, millä lailla he varmistavat omat koitoksensa?

      • korpijaakko says:

        Alaskan touhu on tietysti ääriesimerkki, mutta sinänsä hyvä esimerkki packaftien käytön monipuolisuudesta. Omaan silmääni järjestelyt näyttäisivät samalta kuin laskettaessa kajakeilla luokan 4-5 koskia: henkilökohtaiset turvavarusteet on kunnossa, lasketaan porukassa, taustalla on pitkä harrastus kokeneempien kanssa ja usein myös kurssit, vaikeat paikat tarkastetaan ja osa jää ranoille turvaamaan. Usein nuo joet ovat pieniä ja jyrkkiä (isot on jo laskettu…), jolloin pelastaminen onnistuu parhaiten rannalta.

        Luc Mehl ei ole taustoiltaan kokenut kajakkimeloja, mutta teke hurjia juttuja packraftillä. Hänen sivujaan kannattaa vilkaista: http://thingstolucat.com/ ja packaftien turvallisuuspuoleen liittyen pintapuolinen artikkeli turvallisuudesta 4-luokan koskissa on lukemisen arvoinen: http://thingstolucat.com/class-iv-packrafting/

        Esimerkkiäs sivuten: 2011 kävimme ennakkotarkastamassa Iso-Kurkkion kaverini kanssa. Seuraavana päivänä loppu porukka saapui isolla kumilautalla ja meidän tulkintamme perusteella laskimme lautan parin akanvirran kautta joen mutkaan pahimman paikan yläpuolelle. Siitä arvioimme uudelleen pahinta paikkaa ja totesimme mahdottomaksi. Kannoimme tavarat yli oikean rannan kautta ja uitimme lautan köysillä läpi. Tämä oli paljon helpompaa kuin pitkä kantotaival ja riskit tuntuivat hyväksyttäviltä.

        Harkitsin pitkään myös oikean reunan laskemista packraftillä, mutta jätin väliin. Pahimman paikan allahan on pieni suvantoisempi osuus, jossa ehtisi keräillä itsensä ja tavaransa jos kaatuisi, mutta jos kaatuminen olisi tapahtunut portaittain laskevan laskulinjan yläpäässä olisi itsensä loukkaaminen alemmissa portaissa ollut todennäköistä, joten jätin väliin. Turvallisuusjärjestelyt olisi kuitenkin tällöin toteutettu kolmella heittoköysimiehellä oikealla rannalla, siten, että olisi ylletty suvantoon kosken alapuolelle (tarvittaessa toisella packraftillä tai uiden) ja itse laskussa oleviin stoppareihin, joihin olisi saattanut jäädä jumiin. Parempaan ei olisi ollut välineitä tai miehiä ja tuo olisi riittänyt minulle jos en olisi pitänyt loukkaantumista kaatumisen jälkeen niin isona riskinä. Ehkä lasken sen vielä joskus, ehkä en… Tässä tulevat esille ne erilaiset syyt tehdä reissuja ja se, mitä reissuilta haetaan.

      • Hienoa kuulla, että turvajärjestelyt ovat olleet perusteelliset Isokurkkiolla vuonna 2011. Ehkä ongelma on, että turvallisuusjärjestelyt eivät ole harrasteen seksikäs puoli? Usein jäljelle jää uljaita filmejä koskenlaskuista, muttei behind-the-scenes otoksia, jotka kertoisivat, miten homma varmistettiin.

        Luc Mehlin sivuja katselin hiukan. Minua viehättää hänen halunsa mennä uusiin kohteisiin, esim. patikoiden ensin vuoristoon, josta löytyy kiinnostava joki, jota lähdetään laskemaan porukalla. Näistäkään filmeistä ei käy ilmi turvajärjestelyt — kuitenkin sellaisia on varmasti ajateltu, varsinkin kun mies on koonnut erillisen ja varsin pätevän tuntuisen packraft-turvallisuuspaketin web-sivuilleen (kiitos linkistä!).

        Luc Mehlin turvallisuussivun voisi soveltaen kääntää suomeksi. Vielä parempi tietysti, jos joku näkisi vaivan ja koostaisi vastaavat packraft-turvallisuusasiat Lapin olosuhteisiin: Ivalojoki, Poroeno-Lätäseno, jokin pieni latvajoki. Se taitaa olla sellainen asia, jonka sinä vielä teet tulevina vuosina? 🙂

  4. Asko R says:

    Itse lukeudun aukkopeitettä käyttäviin kanoottimelojiin, jotka lähtevät melomaan erämaihin sekä maisemien, että haasteellisten koskien takia.
    Riippuen kosken kivisyyden ja virtaaman yhteisvaikutuksesta ja siten loukkaantumisriskistä otan yleensä kohtuullisia riskejä. Tuo aikaisemmin mainitsemasi 75% onnistumisprosentti on itselläni aika hyvä mittari lähdenkö yrittämään vai en. Toki riskejä pitää välttää varsinkin jos ollaan kaukana erämaassa. Kuitenkin itselläni homman suola on juuri siinä, että pistän haasteen ja vaikeustason sinne viimeiselle neljännekselle pienellä riskillä. Sillä olen oppinut missä kulkee taito- tasoni ja missä tulee se raja vastaan, että jätän laskun väliin.
    Yleensä meillä on ollut isommissa koskissa tapana tehdä niin, että yksi kanootti menee kosken alle tai keskelle johonkin sopivaan akanvirtaan odottamaan mahdollisia uimareita. Tarvittaessa ensin pelastetaan uimarit vedestä jos he eivät itse sitä ennen ehdi uida rantaan. Sen jälkeen kanootin perään. Kamppeet ovat luonnollisesti tynnyreissä ja säkeissä ja hihnoilla kiinni, joten koko ”paketti” pysyy kasassa.
    Yksi merkittävä kehitys itselläni on nykyisin käytössä oleva aukkopeite. Sitä käytettäessä pidemmissä ja isommissa koskissa vesilastin kertyminen on todella pientä ja siitä johtuva kaatumis/ uppoamisriski on melko pieni. Aikaisemmin käytin pressusta teipattuja ”tilapäisvirityksiä”. Viime talvena tein yhdessä vaimoni kanssa kunnollisen koko kanootin peittävän peiton. Testasin sitä keväällä Ruunaalla 120m3 virtaamalla ja se toimi erinomaisesti. Laskimme kaverini kanssa Neitikosken stopparin läpi syvimmästä hontosta ja vettä tuli sisään muutamia litroja mansetin kohdalta. Tämäkin sen takia, että mansetin liukas kangas ei pysynyt paikoillaan liivin päällä vaan painui pussille.

      • Asko R says:

        Niin ja vielä kiitos hienosta matkakertomuksesta taas kerran. Näitä on ilo lukea! =)

    • Kiitos kommentista Asko! Kiitos myös Neitikosken filmistä. Itse miellän asian niin, että kosken arviointiin tarvitaan KAKSI prosenttilukua: todennäköisyys pysyä pystyssä ja todennäköisyys loukkaantua/hajottaa kalustoa siten, että reissun jatko vaikeutuu.

      Esimerkki: Jos pysyn pystyssä 99% ja hajotan kalustoa 1% todennäköisyydellä, en laske koskea. Mutta jos pysyn pystyssä 90 % ja hajotan kalustoa 0% todennäköisyydellä, saatan laskeakin. Jälkimmäisen kaltainen tilanne oli Inarijoen Porttikönkäässä kesäkuussa 2014, jonka laskin. Kuva tuosta koskesta: https://c2.staticflickr.com/4/3922/14443641522_16734b7acd_z.jpg

      • korpijaakko says:

        Vähän tulee kommentti myöhässä, mutta ehkä Asko R vielä tätä lukee, tai joku muu kanoottiinsa aukkopeittoa aikova. Tuli mieleeni Askon kuvista (ja omista kahden hengen packraft-pohdinnoistani…), että Alpackraft Gnun (http://tinyurl.com/k8lqhze) tyylinen aukkopeittoratkaisu voisi olla kanoottiin vielä yhtenäistä kangasta parempi? Eli siis erillinen kansi, jossa kaksi putkillä jäykistettävää aukkoa ja melojilla sitten aukkopeitteet kuten kajakkimelojillakin. Tällöin melojilla voi olla henkselit, jotka pitävät reunat korkealla tai peitteet voisivat olla jopa tiiviillä neopreenivyötäröllä… Siinä projektia ensi talvelle? 😉

      • Asko R says:

        Tuota isompaa aukkoa kehikolla mietin jo aukkopeitettä suunnitellessani. En kuitenkaan silloin keksinyt järkevää tapaa saada kehikko riittävän jäykäksi mutta samalla sopivan joustavaksi aukkopeitteen varastointia ajatellen. Nyt olen keksinyt ratkaisun tähän ja ehkä jossain vaiheessa muokkaan aukkopeitettä. Toisaalta, jo nykyiselläänkin se toimii varsin hyvin, enkä näe pakottavaa tarvetta ruveta leikkelemään sitä vain muuttamisen takia.

  5. Asko R says:

    Hyvä lisäys tuo kaksi lukua. Yleensä itselläni tuo 75% oli pystyssä pysymisprosentti. Pitää koputtaa puuta, että tähän mennessä kanootti ei ole särkynyt vaikka kovaa kolhua on saanutkin 16 vuoden melontaurani aikana. Välillä käsittely on ollut melko kovakouraistakin varsinkin kivisissä ja matalissa koskissa. Nyt kanootti alkaa olla jo melko ”katu-uskottavan” näköinen naarmuineen ja kolhuineen. 😀

  6. Virsu says:

    Kiitos mainiosta melontakertomuksesta ja kuvista. Oli mielenkiintoista luettavaa myös tällaiselle ei-melojalle – samoin juttusi herättämä keskustelu. Jostain syystä en saanut karttalinkkejä toimimaan, olisiko tilapäinen häikkä sivuilla tjms.

    • Kiitos kommentista. Hmm, patikoijalla ei ole vastaavaa mahdollisuutta yliarvioida omia kykyjään (jossakin yksittäisessä maaston kohdassa) kuin melojalla on (jossakin koskessa). Se kai retkimelonnassa viehättääkin, että tunteet liikkuvat reissun aikana voimakkaammin kuin patikoidessa?

      Karttalinkkejä kokeilin muutamia ja toimivat. Mutta lisään niin paljon, että joku on voinut mennä vahingossa rikkikin (sellaista sattuu)?

  7. Päivitysilmoitus: Packraft-arvio: Alpacka Explorer 42 | Werstas

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: