Luton melonta 26.-27.6.2016

Urho Kekkosen kansallispuiston pohjoisosassa virtaava Lutto on vain latvavesiltään Suomen puolella. Noin 75 kilometrin jälkeen jälkeen Lutto jatkaa matkaansa Venäjälle ja lopulta Jäämereen. Tulva-aikaan toukokuun lopussa Luton melonta saattaisi olla aloitettavissa Saariselän kyläkeskuksesta, jonka alta Lutto on vasta aloittanut matkansa [karttalinkki].

Itse lähdin liikkeelle Aittajärveltä 20 km Saariselän alapuolelta, josta rajalle kertyi matkaa noin 50 km ja alamäkeä 65 korkeusmetriä. Alla oleva kuva kertoo Luton kauniista yleisnäkymistä, kyseessä Rajakoski [karttalinkki].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Sunnuntai 26.6.2016

Taksi toi minut Saariselältä Aittajärvelle [karttalinkki]. Olin valmiina lähtöön klo 15:20. Lähtökuva.

Kiersin Aittajärven reunoja myöten, jonka avulla sain 3 km lisää melottavaa. Sen jälkeen laskujoessa oli poroaita, jonka ylitin lievällä väkivallalla. 🙂

Heti Aittajärven jälkeen ei vesi riittänyt, mikä näkyy yllä olevasta kuvasta. Tosin tämä ei olekaan Lutto vaan nimeltään Metsonmäennysoja. Talutettuani kanootin 200 metriä koskea alas Metsonmäennysoja liittyy varsinaiseen Luttoon – siis siihen, joka alkaa Saariselän kyläkeskuksesta.

Jokien yhdyttyä maastossa on silta [karttalinkki], minkä jälkeen vesi riitti koskenlaskuun (harmittelen, etten ottanut kuvaa sillasta – joen leveys siinä noin 8 metriä). Aivan sillan jälkeen on yksi vaikeampi koskipaikka, jonka laskin ongelmitta (ei kuvaa siitäkään).

Päätin korjata tilanteen ja pysähdellä toisinaan kuvaamaan. Alla olevasta paikasta alkaa koski, jonka hankalin kohta on luokkaa II (kannattaa tarkistaa, minä menin tarkistamatta) [karttalinkki].

Yleisesti Lutossa vesi virtaa vailla isompia suvantoja, niinpä matka joutuu. Toisinaan kosket ovat leveitä ja parasta lasku-uraa joutuu hakemaan, jotta vettä riittäisi. En ehkä suosittelisi Luton melontaa kaksikolle, sillä kyseessä on kuitenkin pieni joki, vaikka tänä vuonna sateisen kesäkuun takia vesi onkin korkealla.

Virtapaikka ja soraranta.

Luttolompolon ja Luttojärven välinen koski [karttalinkki].

Jos tuohon saareen jäisi yöksi, polttopuu ei heti lopu.

Kokeilin kuvata koskinkymiä ripustamalla kameran nauhan hampaisiini (kuvat alla). Kuvan ottaminen vie noin 8 sekuntia (irrota oikea käsi melasta, tarraa kädellä kameraan, katso silmillä kameraa, hahmota missä asennossa kamera on, käännä kamera oikein päin kädessä, etsi kädellä laukaisin, ota kuva, päästä kamera irti, tartu takaisin melaan). En suosittele menetelmää, sillä koskessa tarvitaan jatkuvaa kontrollia – on oltava valmiina ohjaamaan.

Nimetön koski ylävirtaan päin kuvattuna [karttalinkki].

Lutto levenee ja rauhoittuu, kun Kulasjoki yhtyy siihen [karttalinkki]. Kulasjoki tuo vedet Kiilopään takaa ja olen joskus ajatelut melovani senkin. Silloin pitäisi kantaa kanootti Kiilopään harjanteen yli ja tehdä se heti kesäkuun alussa, jotta vettä olisi tarpeeksi.

Mönkijäura johtaa Luttoon [karttalinkki]. (Näin korkealla vedellä ei ylitys taida onnistua.)

Lutossa on pitkä meanderoiva (mutkitteleva) osa, jossa ei ole koskia. Tulva-aikaan vesi syö rantoja ja mutkat kasvavat. Nämä männyt eivät ole vielä rojahtaneet jokeen.

Etsin telttapaikkaa 20 km jälkeen. Ilmassa oli hyttysiä, joista ei ollut meloessa haittaa, mutta rantautuessa alkoivat häiritä. Päätin etsiä leiripaikan suuremman hiekkasärkän kohdalta – näin voisin tarvittaessa syödä kävellessä kiertäen suurempaa rengasta, jolloin hyttyset jäisivät selän taakse.

Tätä idyllistä rantaa en kelpuuttanut.

23 km jälkeen pysähdyin tähän maisemaan – yhdistelmä hiekkarantaa ja tasaista ei-hiekkaista telttapaikkaa [karttalinkki].

Hmm, kuka käveli tästä?

Maanantai 27.6.2016

Lähdin liikkeelle klo 7. Lutto leveni edelleen lähestyessään Raja-Joosepin tietä, mutta vettä oli levenneessäkin joessa riittämiin koskenlaskuun.

Koska liikuin keskimäärin itään päin, aamuvarhain liikkeelle lähteneenä monissa koskissa oli ongelmana aurinkoisen sään vastavalo, mikä hankaloittaa reitinlukua. (Pilvisellä säällä ei tällaista ongelmaa ole.)

Pieni havainnollistus. Alla olevassa kuvassa aivan vasemmassa laidassa ei ole helppo havaita mikä on valkoista vettä, mikä aurinkoa – oikeassa laidassa silmän erottelukyvyllä ei ole vastaavaa ongelmaa.

Rajakoski oli yksi niistä, jossa vastavalo oli pahimmillaan [karttalinkki].

Vain vaivoin pystyin näkemään, että kosken lopussa on poroaita, mutta en saanut tolkkua onko siinä aukko vai ei. Laskin poroaidan lähelle vasenta laitaa jarrutellen.

On siinä aukko – pitää vain kumartua läpi mennessään.

Yleisesti Luton loppuvaiheen kosket ovat luokkaa I tai I+. Suurin osa voidaan laskea varoen ilman maitse tehtyä ennakkotarkistusta. Annan tämän ohjeen toki vain harjaantuneille koskenlaskijoille, sillä kosken etukäteistarkistus on aina opettavaista – ensin tutkit kosken, suunnittelet reitin ja sitten lasket sen. Koskenlukutaito kasvaa vähitellen. Harjaantunutkin koskenlaskija tarkistaa aina kosken, jos ei näe sitä kaikilta osin kosken niskalta – koskessa voi olla epäjatkuvuuskohta, jonka taakse ei näe (köngäs), tai koskessa voi olla mutka, johon vesi vie vauhdilla.

Yksi koski oli selvästi vaikeampi kuin muut. Luttokönkäässä eli Luton suurimmassa koskessa on valkoista vettä joen leveydeltä. Nousin rannalle katsomaan mahdollisia laskureittejä [karttalinkki].

Luttokänkäässä on kaksi puolta. Vasen ja oikea puoli kohtaavat Suomujoen koskisaaren eri puolilla.

Koska tutkin Luttoköngästä vasemmalla rannalla, päätin laskea sitä, vaikka siinä oli vähemmän vettä. Tämä oli vasemman puolen pahin paikka.

Meloin könkään äärelle, nousin kanootista ja uitin kanootin narulla alas aivan laidasta.

Sopivasti köydestä päästäen ja vetäen kanootin saa kulkemaan haluamaansa paikkaan. Vähän kuin ulkoiluttaisi koiraa, sanoi joku.

Kun olin saanut kanootin alas, tuosta 5 metriä alempaa aloin taas meloa loppukoskea alas, joka tosin oli niin leveä, että tällä kertaa jäin kiinni kiviin. Nousin kanootista virtaan ja autoin kanootin viimeisten kivien yli käsipelillä.

Luttokönkäällä on 2 tulipaikkaa. Tämä on niistä alempi ja kalamiesten teltta.

Ei juuri hyttysiä. Maukasta retkiruokaa.

Yksi kuva vielä. Taustalla Suomujoki ja puolikas Luttoa yhtyvät toiseen puoleen Lutosta.

Jokivesi on tietysti kristallinkirkasta.

Raja-Joosepin sillan yli monet patikoijat lähtevät tutkimaan UKK-puistoa (minäkin takavuosina kahdesti).

Alitin sillan ja jatkoin 2,5 km ”oikeaan” Raja-Jooseppiin eli raja-asemalle. Kuvassa taustalla näkyvää keltaista kylttiä ei saa ohittaa. Taustan kukkula on Venäjää.

Yksinkertainen kartta missä Lutto sijaitsee. (Luttoon yhtyvän Suomujoen olen melonut 2013 ja siitä olen kirjoittanut täällä.)

Itse asiassa Raja-Jooseppi on Joosef Juhonpoika Sallillan 1900-luvun alussa perustama kenttä eli tila. Pääelinkeinot olivat helmenkalastus ja poronhoito. Tilan nimi on kuitenkin tullut vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin Venäjä otti Suomelta Petsamon alueen. Siinä vaiheessa raja siirtyi viereen. Jooseppi itse kuoli 1946, mutta kenttä toimii museona. Paikalla on opastuskyltit.

Soitin taksin hakemaan. Tässä vaiheessa tein mokan, koska en tajunnut, että taksi ei voi ajaa museolle asti, koska se on myös automatisoitu raja-asema. Lopulta rajavartijat ajoivat paikalle ilmoittamaan, että taksi odottaa 400 metrin päässä portilla – laitetaanpa varusteesi tähän meidän autoon, niin käy sujuvammin.

En tosin tajua miten tieto minusta on voinut kiiriä rajavartijoille niin nopeasti, sillä en odottanut enempää kuin 20 minuuttia yli järjellisesti mahdollisen hakuajan, jossa taksi ajaa Ivalosta Raja-Jooseppiin. Jos rajavartijat sattuvat tämän tekstin joskus lukemaan, suuret kiitokset!

Luton melonta (51 km) oli minulle aika helppo tehtävä ja vei reaaliajassa vain 22,5 tuntia, sillä laskin niin monet kosket pelkällä yleistuntumalla. Erittäin suositeltava kiva jokireitti kesäkuun alkuun, kun vettä riittää.

Päätän Luton tarinani valokuvaan, jossa kanoottini ottaa yhteyttä Raja-Joosepin museorakennusten tunnelmaan.

Tämä oli 3-viikkoisen Lapin kesämatkani ensimmäinen retki. Kerron muista retkistä, kunhan ehdin.

Advertisements

5 Responses to Luton melonta 26.-27.6.2016

  1. Caide says:

    Vau, millainen paikka! Nuo hiekkarannat…

  2. OS says:

    Luttojoella oltiin kajakkien kanssa syksyllä 1991. Lähdettiin vesille Saariselältä, jostain Kaunispään laskettelurinteiden kohdalta. Kapeassa yläosassa vesi riitti kohtalaisesti, mutta alempana joen leventyessä vesi oli matalalla ja muutamissa matalissa virtapaikoissa emme pystyneet melomaan lainkaan, vaan kävelimme joessa ja työntelimme kajakkeja eteenpäin.

    • Kiitos täydentävästä kommentista! Tuon perusteella voi sanoa, että minunkin olisi kannattanut aloittaa Luton melonta Saariselältä. Tänä vuonnahan on vesi korkealla kesäkuun runsaiden sateiden takia.

  3. Alpo says:

    Meloessa kuvausta varten kiinnitin joskus melan kädensijan viereen kamerapultin johon saattoi kiertää vesitiiviin pokkarin. Etusormi ylettyi painamaan laukaisijaa muiden sormien vielä pitäessä melasta. En juuri kuvaile reissuilla joten kokeilu jäi yhteen kertaan mutta kyllä se sujuvaa oli.

    • Hmm. Oliko kyseessä kajakkimela vai avokanoottimela? Minua tuossa ideassa häiritsee se, että heittelen 1-lapaista avokanoottimelaa puolelta toiselle varsin vauhdikkaasti (mela kulkee hetken ilmassa). Jos siihen melaan liittää kameran, niin heittelyn dynamiikka muuttuu samalla tavalla kuin vastatuulella joudun muuttamaan sitä tapaa, jolla heitän melan puolelta toiselle. Niinpä en uskalla ottaa ideaa käyttöön – liikaa riskiä varsinkin koskessa, jossa sellaisen perusasian kuin melapuolen vaihdon pitää pelata lihasmuistilla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: