Hereilläoloasentojen teoria eli mitä valokuvaus minulle on

Eri aiheita valokuvatessa olen kehittänyt hereilläoloasentojen teorian. Valokuvaus vaatii toki aina hereillä oloa, mutta tämä teoria tekee eron kolmelle eri asennolle, joihin aivot voidaan pudottaa, kun ollaan aikeissa ottaa valokuvia:

  1. Yleinen hereilläolo
  2. Kohdennettu hereilläolo
  3. Lavastava hereilläolo

Laitan tässä artikkelissa mm. alla olevat viimeaikaiset valokuvani edellä mainittuihin luokkiin ja samalla toivottavasti autan lukijaa löytämään (luonto)valokuvauksesta uusia puolia.

Mitä nämä hereilläoloasennot ovat?

1. Yleinen hereilläolo

Yleinen hereilläolo on asento tai tila, jossa aivot useimmiten ovat. Lähden retkelle mutten tiedä mitä aion valokuvata. Olen hereillä, valmis havainnoimaan ympäristöä ja tarttumaan johonkin, joka on yleisen tietämyksen ja elämänkokemuksen perusteella kiinnostavaa, kummallista tai jopa poikkeuksellista. Kun näen sellaista, otan valokuvan.

Edellä olevista valokuvista tämä on otettu yleisen hereilläolon asennossa.

Syy kuvan ottamiseen: Keski-Suomessa meloessa 27.7.2016 aurinko paistoi korkealta ja järvi välkehti. Aloin miettiä onko välkehdintä suurinta kanootin lähellä vai lähellä horisonttia. Otin valokuvan ja totesin, että välkehdintä horisontissa on tiheämpää (minkä kyllä silmäkin kertoi) – valkoiset pikselit muodostavat horisontin lähellä jopa 50 % pinta-alasta. Tavallaan asia on outo, koska lähellä horisonttia aallon täytyy olla jyrkempi heijastaakseen valon silmiini, kun taas kanootin lähellä heijastukseen riittää loivempikin aalto (ja loivia aaltoja oli enemmän). Miksi siis horisontti välkkyy? Asiaa pohdittuani selitin ilmiön näin: vaikka heijastavan aallon täytyy olla horisontin liepeillä jyrkempi ja vaikka jyrkkiä aaltoja on vähemmän kuin loivia, horisontin lähellä on joka tapauksessa merkittävästi tiheämmin aaltoehdokkaita valoa heijastamassa.

Toinen tapaus, jossa olin yleisesti hereillä… Nuuksiossa 28.8.2016 patikoidessa havaitsin Kolmoislampien pohjoispuolella oheisen paksun kuusen [karttalinkki]. Otin valokuvan.

Syy kuvan ottamiseen: Kiinalaiset sotavangit hakkasivat Nuuksion metsät talvella 1916-17 ensimmäisen maailmansodan aikaan, joten näin paksun ja vanhan kuusen ei pitäisi olla täällä. Tässä tämä kuitenkin on. Mietin onko tämä mahdollisesti koko Espoon vanhin ja paksuin kuusi? Kävin paikalla uudestaan 2 päivää myöhemmin ja mittasin ympärysmitaksi 245 cm metrin korkeudelta.

Palattuani kotiin otin esille kirjan Kotinurkilta kallioille – Espoon luontokohteet, jossa on mainittu useita paksuja puita eri puolilla Espoota. Sivulla 137 mainitaan Otsolahden rannalla sijaitseva Itämetsän monihaarainen kuusi, jonka ympärysmitta on 280 cm. Sen iästä ei ole mainintaa.

Nettihaku löytää Aamulehden artikkelin Lähes 200-vuotias puuharvinaisuus halkesi (13.4.2016), joka kertoo Mänttä-Vilppulassa sijaitsevasta kuusesta, jonka ympärysmitta on 385 cm. Artikkelissa kerrotaan vieläkin paksummasta kuusesta vuodelta 1972, ympärysmitta 465 cm. Löytämäni Kolmoislammen 245 cm kuusi ei siten ole Suomen laajuudessa erikoinen eikä ansaitse suurempaa huomiota – on se silti Nuuksion mittakaavassa erikoisuus. Huom! Kuusi sijaitsee tarkistuksen jälkeen 20 metrin marginaalilla Vihdissä eikä Espoossa.

Yleinen hereilläolo siis aiheuttaa valokuvauksen lisäksi kaikenlaisia selvittelyitä. Joskus yksi valokuva johtaa kokonaiseen tutkimusluonteiseen artikkeliin kuten kävi huhtikuussa 2016, jolloin kirjoitin sokkelin jalkojen näennäisestä määrästä.

2. Kohdennettu hereilläolo

Kohdennettu hereilläolo on asento, johon siirrän aivot, kun keskityn haarukoimaan jotakin suppeaa teemaa. En ole yleisesti hereillä, vaan kohdennan havaintokykyni väliaikaisesti. Ympäristön monotonisuus yhdistyneenä pieneen tylsistymiseen saattaa auttaa asiaa – silloin kohdennettu hereilläolo tuntuu virkistävältä.

Pieni tarina. Kohdennetun hereilläolon asento voi olla rasittava (itselle ja ulkopuolisille), koska levy voi jäädä päälle. Näin minulle kävi 2010 Uudessa Seelannissa, kun olin patikoimassa Heaphy Trackia ja kuullut yöllä maan kansallissymbolin kiivilinnun laulua (rääkäisyjä). Kiivilintu on harvinainen – vain harva näkee sen luonnossa. Nukuin lyhyen unen ja lähdin aamuyöllä patikoimaan puolipimeässä. Katsoin tarkoin jokaista tummaa kiveä ja pensasta: alkaako se liikkua, onko se kiivilintu? Äkkiä jokin liikkui polulla. Jähmetyin. Hetken päästä petyin, että se on liian pieni kiiviksi – petyin australianhaukkapöllöön, vaikka näin sellaisen ensi kertaa. En lopulta nähnyt kiivilintua. Pyrkimykseni nähdä kiivi oli niin voimaperäinen, että palattuani sivistykseen olin seuraavat päivät yhä kohdennetusti hereillä. Kun näin hämärässä sorsia, alitajuntani ei sanonut ”nuo ovat sorsia”, vaan ”nuo eivät ole kiivejä”. Häiritsevä asento palautui yleiseksi hereilläoloksi pikkuhiljaa.

Alussa esittelemistäni kuvista seuraava on otettu kohdennetun hereilläolon avulla.

Tausta: Kannan mukana pientä joukkoa pahvisilmiä odotellen sopivaa tilaisuutta niiden käyttöön.

Kuljeskelin 21.7.2016 siskon perheen vieraana Vänö-saaren rannoilla [karttalinkki]. Silokallioilla oli mustia ja valkeita kuvioita, joita ajattelin korostaa sopivasti asetetuilla silmillä. Päätin etsiä kaloja ja muita merieläimiä. Ensimmäiseen 10 minuuttiin en löytänyt mitään kelvollista. Vähitellen keskittyneet silmät alkavat poimia kuvioita, yksittäisiä kalojen päitä, kokonaisia kaloja, kalaparvia. Toisaalta aivot oppivat myös nopeasti hylkäämään toimimattomat kuviot ja siirtymään eteenpäin (kallioita riitti pari kilometriä). Kun hyvä kuvio löytyy, se tuntuu palkinnolta. Harjaannus muuttaa aivot nopeammiksi, kääntää kallion tummat läikät automaattisesti eri asentoihin, sovittelee silmiä paikoilleen virtuaalisesti – jos tuohon laittaisi silmän ja tuohon, niin se voisi toimia… ja sitten jos kuvio on lupaava, kumarrun alas, asetan silmät paikoilleen ja otan valokuvan.

Alla parhaita otoksia.

Toinen esimerkki kohdennetusta hereilläolosta on alla oleva kuva, jossa näen ujosti hymyilevän rotan kasvot, jotka katsovat kohti.

Toisinaan meloessa vesi on peilityyni kuten 21.8.2016 aamulla klo 7, kun meloin Gölisnäsin retkisatamasta kohti Inkoota. Silloin alan silmäillä kalliorantoja ja etsiä niistä kuvioita. Jos kallio ja sen heijastus näyttää hyvältä, otan valokuvan.

Kun kirjoitin ”jos heijastus näyttää hyvältä”, niin tarkoitan sitä, että kallion muodot näyttävät kiinnostavilta, kun päätä kääntää 90 astetta. Alla edellinen maisema käännettynä.

Näyttää kiinalaisen temppelin sisäänkäynnin päällä sijaitsevalta värikkäältä koristeelta.

Varsinaisesti etsin kallion heijasteista kasvoja. Alla yksi.

Alla oleva näyttää perunanenäiseltä intiaanilta, jolla on poskissa sotamaalaus – harmi vain kuva on epäskarppi.

Heijastenaamojen kuvauksessa on oltava nopea, jotta kanootin tekemät aallot eivät sotke peilikuvaa. Paras tekniikka on roikottaa kameraa hampaissa, josta sen voi poimia heti, kun on näkevinään jotakin.

Lopullinen kuvien läpikäynti tehdään tietokoneen ruudulla. Seuraava kuvio hahmottuu minulle jonakin olentona – en tosin tiedä mikä se on.

Alla olevassa seinässä on osana aiemmin erilleen poimimani ujosti hymyilevä rotta. En havainnut sitä valokuvauksen hetkellä, vaan otin kuvan vaihtelevien väripintojen takia. Rotta löytyi vasta kuvia läpikäydessä.

Kohdennetun hereilläolon idea toteutuu erityisen hyvin katuvalokuvauksessa, jossa kuvaaja liikkuu ihmisten joukossa, pysähtelee, odottaa oikeaa hetkeä, tuijottaakin – tallentaakseen kameralle ratkaisevan hetken, siis jonkin herkän runollisen tai rujon (vuorovaikutus)tilanteen. Alan mestarina pidetään mm. Henri Cartier-Bressonia, jonka kuviin voi tutustua Googlen kuvahaussa. Laitan malliksi alle oman otokseni, kun 25.12.2010 Indonesian Bromossa tulivuori purkautui ja kaupunki peittyi tuhkaan.

Lavastaminen – ihmisten ja esineiden asettelu sopiviin paikkoihin, jotta saadaan aikaan väkevämpi kuva – ei oikein sovi katuvalokuvauksen ideaan eikä se sovi myöskään kohdennettuun hereilläoloon, sillä jos aletaan lavastaa, siirrytään kolmanteen hereilläolon asentoon, josta kerron seuraavaksi.

3. Lavastava hereilläolo

Lavastava hereilläolo on kolmas asento, johon voin aivoni nyrjäyttää. Nyt siirrytään etsintähenkisestä haarukoinnista ja oikean hetken odottelusta aktiiviseen toimintaan. Tavoitteena on luoda valokuvaan ennalta mietitty tunnelma tai visuaalinen vaikutelma. Tätä hereilläolon lajia sovellan tässä blogissa eniten.

Kaikki valokuvat, joissa käytän vitkaa ja olen itse osana kuvassa, ovat lavastettuja. Niin ovat myös ne kuvat, joihin olen asemoinut jonkun toisen henkilön tarkasti. Olkoon tästä mallina auringonpimennysvalokuvat Argentiinasta 2010 ja Ugandasta 2013.

 

Samoin kaikki kuvat, joissa kikkailen jollakin visuaalisella idealla, ovat toki lavastettuja. Alla pari vanhempaa otosta Saimaalta.

 

Kaikki tekemäni hupifilmit ovat myös lavastettuja, esim. tämä ja tämä.

Kaikki tämä on selvää, mutta nyt pääsen varsinaiseen asiaan, jonka takia tätä artikkelia kirjoitan. Kun mietin mieleni prosesseja omissa projekteissa, usein kuljen kaikkien hereilläoloasentojen läpi monta kertaa edestakaisin – ja tässä ajattelen hereilläolon liittyvän ei vain valokuvaukseen vaan myös ideointiin. Tällainen tapaus on alussa mainituista valokuvista seuraava.

Näin se tapahtui:

  1. Olen yleisesti hereillä. Näen netissä mainoksen ilmasohvasta. Kiinnostun. Alitajunta alkaa toimia ja nähdä ilmasohvissa hauskoja visuaalisia mahdollisuuksia.
  2. Olen yleisesti hereillä. Näen facebook-kaverin ostaneen ilmasohvan. Alitajunta on tehnyt tässä vaiheessa työnsä. Tilaan 2 kpl ja mainostan asiaa siskolleni, joka kertoo asiasta tyttärilleen (he luulevat, että ilmasohvat ovat lentäviä sohvia). Kerron tulevani kyläilemään pian.
  3. Melon siskon luo ja olen kohdennetusti hereillä (mutta samalla yritän olla vaikuttamatta rasittavalta tyypiltä, jolla on päähänpinttymä). Otan ilmasohvat esille. Dokumentoin valokuvaamalla, kun sohvia kootaan.


  4. Olen samaan aikaan myös yleisesti hereillä, sillä valokuvatessa havaitsen uutena asiana, että tietystä kulmasta katsottuna ilmasohva näyttää jättiläiskokoisilta huulilta. Oranssi sohva jää siskolle. Pidän itselläni punaisen sohvan – punaiset huulet.
  5. Olen yleisesti hereillä, mutta valmistaudun lavastavaan hereilläoloon. Ryhdyn miettimään kuinka voisin ottaa valokuvan, jossa on jättiläiskokoiset huulet, jotka syövät minua.
  6. Ajatusprosessi on valmis ja olen kohdennetusti hereillä. Pakkaan 12.8.2016 tyhjennetyn ilmasohvan reppuun ja menen läheiseen metsään etsimään sopivaa kuvauspaikkaa. Olen ottanut mukaan silmiksi pahvilautaset, joihin olen teipannut keskelle mustat pupillit. Mieli on täynnä epävarmuutta. Löydänkö kelvollisen kuvauspaikan? Onko siellä koiran ulkoiluttajia? Jos joku tulee paikalle ja kysyy mitä olen tekemässä, osaanko vastata mitään järkevää? Olenko loppujen lopuksi seinähullu? Oli miten oli, minulle kelpaava kuvauspaikka löytyy.
  7. Siirryn lavastavaan hereilläoloon. Täytän sohvan metsässä juoksemalla, jolloin ilma virtaa sohvan sisään. Asetan jättiläishuulet paikoilleen kallioseinän eteen ja kiinnitän huulien yläpuolelle (teipillä kuusen oksiin) silmät, jotka katsovat hiukan kieroon. Yritän arvioida onko tämä hyvä näin ja totean mielessäni, että tällä mennään.
  8. Kesken lavastamista siirryn kohdennettuun hereilläoloon, sillä nyt kun kaikki on valmista, minusta tulee statisti rakentamassani lavastetussa maailmassa. Laitan 10 sekunnin vitkan kameraan ja kävelen sisään ensimmäiseen valokuvaan, jonka tarkoitus on tarkistaa kuvan rajaus. Toisessa kuvassa heittäydyn maahan polvilleni ja työnnän jalan huulien väliin. Analysoin kuvan toimivuutta enkä ole tyytyväinen. Hikoilen. Otan yhteensä 17 valokuvaa, kunnes tiedän, että erilaiset versiot on kokeiltu, parempaan en pysty. (Kukaan ei tullut paikalle ihmettelemään.)
  9. Palaan kotiin ja olen yhä kohdennetusti hereillä, koska en pysty vapautumaan intensiivisen valokuvaustuokion tunnelmasta. Käsittelen valokuvat ja totean, että huulet eivät toimi niin kuin olin kuvitellut – huulet eivät ole pelottavat. Päätän, etten jaa tämän projektin tuloksia ennen kuin keksin sopivan asiayhteyden.

Alla yksi kuva.

Ilmasohvalle ei ole löytynyt tuon jälkeen käyttöä (kokeilin aiemmin melontaa, ei onnistu). Oli miten oli, pienenä projektina tämä oli sitä mitä haen. Parasta elämän tunnetta saan projekteista, joiden parissa voin liikkua hereilläolon kaikissa asennoissa ja siirtyä asennosta toiseen vauhdikkaasti. (Yhtä lailla tosin tykkään olla pitemmän aikaa kohdennetusti hereillä toisten ihmisten kanssa saman projektin äärellä.)

Yhteenveto: Olen pyrkinyt tässä artikkelissa valottamaan omia pyrkimyksiäni ja mielenliikkeitäni, kun teen ja julkaisen visuaalisia projekteja tässä blogissa. Mielessä on jo uusia projekteja, joita aion toteuttaa syksyn aikana. Niistä lisää myöhemmin.

PS. Tämän artikkelin idea syntyi yleisen hereilläolon asennossa, mutta kirjoitin tätä kohdennetusti hereillä.

Advertisements

2 Responses to Hereilläoloasentojen teoria eli mitä valokuvaus minulle on

  1. Teemu says:

    Onpas vähään aikaan kreisein ja ajatuksia herättävin valokuvausaiheinen blogiteksti, mitä olen lukenut. Upeaa näkemystä etenkin noissa pahvisilmien avulla luoduissa kaloissa ja pystyyn käännetyissä kallioheijastuksissa!

    • Kiitos sanoistasi Teemu. Käväisin blogisssi. Sen jälkeen (nähtyäni upeita valokuviasi mm. kolmen valtakunnan rajalta) kiitän vielä toisen kerran!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: