Melontaretki Kaldoaiviin: Vaijoki ylös, Pulmankijoki alas 17.-24.6.2017

Olin jo pitkään katsellut melontareittiä Kaldoaivin erämaa-alueen läpi: nousta Vaijoki ylös, laskea Pulmankijoki alas.

Helppo tämä reitti ei olisi, sillä Pulmankijoki laskee 30 km aikana 230 metriä. Vesiputouksia varmasti on ja kantotaipaleita niiden ohi, mutta jos aikaa varataan riittävästi, retki onnistuu.

Kuvassa Pulmankijoen pääuoman suurin vesiputous, jonka putouskorkeus on yli 10 metriä – tässä näkyvissä vain sen yläosa [karttalinkki].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Lauantai 17.6.2017

Retken alku takkusi. Kahden miehen tiimimme tavoite oli aloittaa retki Iijärveltä ja nousta Vaijoki ylös. Iijärvi ei ole valtatien varressa, niinpä soittelin Ivalosta taksia meitä vastaan Iijärven tien alkuun – saadakseni kuulla, ettei Iijärvelle ajeta. Lapin myöhäisen kevään vuoksi tie on kelirikossa, suljettu.

Mitä tehdään? Erilaisten vaihtoehtojen punnitsemisen jälkeen teimme raskaan valinnan: alkuperäinen suunnitelma pidetään. Mutta se tarkoittaa, että taksikyydin sijasta vedämme ensin kanootin Iijärvelle – tai Sammuttijärvelle, sillä karttojen tutkinnan perusteella sinne olisi lyhempi matka. Yhtä kaikki, tähän menee ylimääräinen retkipäivä eikä sille voi mitään.

Bussi jätti meidät Iijärven tien haaraan. Kyltti kertoo: matkaa 29 km – tai Sammuttijärvelle 20 km.

Aloin koota kanoottia. Järkeilimme kanootin kärräyksen olevan kevyempää kokonaisena, jolloin sen päälle voi lastata tavaraa – kävely helpottuisi.

Iijärven tieltä saapui auto. Viittilöin pysähtymään. Ikkuna aukesi.

– Mitäs teette?
– Pumppaan kanoottia ja sitten se vedetään kärryillä Sammuttijärvelle.
– Eikä helkkarissa. Eiköhän me anneta teille kyyti.

Onnenpotku. Viidessä minuutissa saimme varusteet kuljetuskuntoon ja autoon. Oululaiset kalamiehet olivat uittaneet siimojaan jossain Iijärven tien järvessä eivätkä he olleet kokeneet ajamisessa mitään ongelmia. Ainoa asia, jonka he joutuivat tekemään, oli siirtää puomi hetkeksi syrjään.

Maksoin kyydistä tottakai – veimmehän tunnin kalamiesten aikaa. Jäimme pois Sammuttijärvellä, jonka olimme jo katsastaneet vaihtoehtoiseksi lähtöpaikaksi. Pian olimme vesillä. Aah [karttalinkki].

Kuvasta ilmenee kalustomme: minulla 20 kg kumikanootti, Mikalla 3 kg packraft-kevytkanootti.

Lisäys 4.7.2017: Artikkelin ensiversiossa unohdin mainita, että kanootit täytyy desinfioida aina, kun liikutaan Näätämöjoen vesistössä (Vaijoki) tai Tenojen vesistössä (Pulmankijoki). Molemmat vesistöt laskevat Jäämereen. Desinfiointi on tärkeää siksi, että lohiloinen (Gyrodactylus salaris) voi siirtyä kostean kanootin mukana Itämereen laskevasta joesta Jäämereen laskevaan jokeen. Tätä varten kuljetan mukana desinfiointijauhetta, jonka sekoitan veteen ja jolla pyyhin kanootin pinnat. Koska tällä retkellä liikuimme koko ajan Jäämereen laskevissa vesistöissä, en kuitenkaan tehnyt maastodesinfiointia. Sen sijaan olin ennakkoon kuivattanut kanootin kotona, sillä kuivatus on toinen tapa estää loisen leviäminen. Näin teimme myös meloille ynnä muille retkeilytarvikkeille. Kalastusvälineistöä meillä ei tällä retkellä ollut.

Kirkas ja tyyni ilta.

Packraft on kanootiksi hidas eikä Mikaa tahmea järvimelonta innostanut. Parin kilomerin jälkeen vaihdoin penkkien paikkaa, jolloin kanoottini toimii kaksikkona. Packraftia vedetään perässä. (Kuvaaja Mika Sigvart kuten useimmissa muissakin kuvissa, joissa minä olen.)

Sammuttijärven pohjoispäästä alkaa joki kohti Vaijokea. Mika siirtyi jälleen packraftiin.

Helppoja koskia.

Uskomattomia heijastuksia tyynessä jokiuomassa, joka on tulvakorkeudessa.

Ennen Vaijokea on toinen pienempi järvi, jolle pystytimme leirin. Melontaa rennot 7 km [karttalinkki].

Yö oli lämmin.

Sunnuntai 18.6.2017

Kamiina kuuluu retkivarusteisiimme. Tällä retkellä minun tehtävä oli koota se joka ilta ja purkaa aamulla. Tässä tapauksessa Mika tyhjentää tuhkat.

Liikkeellelähtö pilvisessä säässä.

Saavuimme pian Vaijoelle [karttalinkki]. Jälleen viilasin penkkien paikkoja, jotta melonta kaksikkona onnistuisi mahdollisimman hyvin. (Takana oleva hirsimökki lienee vuokrattavissa kalamajaksi jotain kautta – me emme tällä retkellä kaloja edes nähneet, joki kun oli tulvassa.)

Kanootin veto ylävirtaan on jännää puuhaa. Toinen vetää köydellä ja toinen tökkii kanoottia kauemmas rannasta, jotta kanootin liuku on sujuva.

Tällaista yhteistyömenetelmää kutsutaan rompsimiseksi. Nimitys on peräisin jostain 200 vuoden takaa, jolloin tervaa kuljetettiin veneissä esim. Oulujokea alas, minkä jälkeen samat veneet vedettiin köysillä takaisin tervahautojen läheisyyteen. (Rompsi on seiväs, jolla venettä tökitään, siitä nimi.)

Yläkuvassa kanootit ovat päällekkäin. Kanootteja voidaan rompsia myös peräkkäin 10-30 cm väliköydellä.

Päällekkäin vai peräkkäin, kumpi parempi? Kaikenlaista kokeiltiin:

  • Peräkkäin olevat kanootit uivat hyvin rauhallisessa virrassa. Pulmia tulee, kun vedetään köydellä I+ luokan koskea ylös – taaempi kanootti alkaa tempoilla. Vikurointi on sitä suurempaa, mitä kevyempi taaempi kanootti on. Siksi packraftissa pidettiin aina lastia, kun kanootteja uitettiin peräkkäin.
  • Päällekkäin olevat kanootit uivat hyvin myös I+ luokan koskia ylös. Profiili on kuitenkin korkeampi eivätkä päällekkäiset kanootit mahdu kaikkien sellaisten veteen kurkottavien oksien ali, joista peräkkäiset kanootit menevät läpi.

Kyse on lopulta käytännöllisyydestä. Alla Mika näyttää parhaan menetelmän, jolla kanootit kytketään päällekkäin. Packraftiin kiinnitetty lasti osuu täsmälleen alemman kanootin istuinaukkoon. Packraftin ”kevyt pää” osoittaa alavirtaan.

Alla sivuprofiili. Tätä yhdistelmää vedetään vasemmalle.

Jotta kanootti ui kauniisti koskia ylös, köyden vetopiste pitää saada alas. Tee kuten piirroksessa: kiinnitä kanoottiin ensin ”lenkkiköysi” ja sitten vetoköysi kanootin alla olevaan lenkkiin.

Hyvä köyden mitta on 20 metriä ja rompsin pituus 3-4 metriä. Tällä retkellä rompsina käytettiin Mikan kajakkimelaa. Hyvä työntökohta on kanootin etuosassa.

Kun pitempää rompsia ei ollut, joutuu vetomies välillä pomppimaan kivillä. Sitten hän heittää köyden kaverille ja vetovuoro vaihtuu.

Uittaminen on yleistermi kaikille keinoille vetää kanoottia köydellä jokea ylös tai laskea alas. Rompsimisen vaihtoehto joen nousussa on liinaus (lining), jossa köysi kiinnitetään kanootin keulaan ja perään. Kun kanoottia vedetään sopivassa kulmassa suhteessa virtaan (keula kauempana rannasta), kanootti ui itsestään kaukana rannasta eikä rompsimiestä tarvita.

Mika kokeili liinausta 3 minuuttia, kunnes uskoi sen olevan hitaampaa kuin rompsiminen. Liinaaja joutuu näet kääntelemään päätä koko ajan: katsoo eteen (valitsee kävelyreitin, ei kompastu) – katsoo taakse (näkee missä kanootti ui, ohjaa köyden kulmaa muuttamalla). Tämä kaikki vie huomiota. Rompsimisen etu on, että tehtävät jaetaan: köysimies kävelee enimmäkseen taakseen katsomatta – kanootin uimisen sujuvuus on rompsimiehen vastuulla.

Edettiin kummalla tavalla vain, jokeen kurkottavat puut ovat haaste. Köysi on pujotettava joen puolelta.

Tässä on tehty laudaturtason pujotus.

Jos pujotusta ei voi tehdä, vaihtoehto on meloa kiperän paikan ympäri – tai vaihtaa joen toiselle rannalle ja jatkaa rompsimista siellä.

Joku voi kysyä miksemme sitten melo vastavirtaan koko ajan? Syy on yksinkertainen: Vaijoen virtaama tulvalla on keskimäärin vauhdikas. Meloimme ylävirtaan melko vähän, kenties neljäsosan joen pituudesta. Valtaosa käveltiin rannalla ja rompsittiin, sillä Vaijoki on noustavaksi keskimäärin helppo, rannoilla vähän pusikkoja.

Vielä muunnelma. Kun ranta on matala, voidaan rompsia vedestä.

Nousimme sunnuntaina Vaijokea 15 km. Vaijoen rannat ovat suota, mutta löysimme hyvän penkereen illalla. Siihen leiri [karttalinkki].

Maanantai 19.6.2017

Tähän asti retki oli ollut sateeton. Ei enää. Vedin päälle sadetakin ja -housut enkä ottanut kameraa taskusta muuten kuin sillloin, jos näin jotain erityistä.

Vaijoen lumiset rannat.

Sivupuron ässä.

Vaijoen suurikuohuisin näkemämme koski, luokkaa II [karttalinkki].

Varmuuden vuoksi kanootit irrotettiin.

Mika kantoi packraftin rantaa pitkin. Minä kiskoin kanoottini ruohoa pitkin pahimman paikan ohi (10 metriä) ja sitten kävelin kosken matalassa rantavedessä kanoottia köydellä vetäen ja ohjaten. Loppujen lopuksi helppo ohitus tämäkin.

Poroaita alkoi enteillä, että Vaijoki on noustu.

Saavuimme Vaijärvelle klo 17. Nousua yhteensä 64 korkeusmetriä, matkaa 28 km. Aikaa tähän kului 1 vuorokausi ja 8 tuntia.

Koko päivän oli satanut. Yhä satoi. Lämpötila alle +5ºC ja miehet läpimärkiä sadeasuista huolimatta.

Muutaman kilometrin päästä löysimme rannan, johon Mika rakensi kodan ja minä kamiinan. Normitoimet tehtiin, tuohta poimittiin koivuista, katkenneita ”kuivia” oksia kerättiin ja sahattiin kamiinan mahtuviksi. Turhaan. Tuohi paloi, mikään muu ei. Mitään havupuuta ei tällä rannalla kasvanut, ei edes katajaa, jonka kuolleilla oksilla sentään on aiemmissa sateissa kamiinaa sytytelty.

Vaatteet jäivät märiksi.

Kuva on aamulta, jolloin sade hetkeksi lakkasi ja vaatteita voitiin tovi kuivatella [karttalinkki].

Tiistai 20.6.2017

Päivän tavoite oli selkeä: On saavutettava Adolfin kammi, jotta sen lämmössä vaatteet voidaan kuivattaa.

Vaijoen vesistön latvoilla on pohjoiseen johtava järviketju, jotka kaikki ovat noin 260 metrin korkeudessa meren pinnasta: Vaijärvi – Hannun Kotajärvi – Salmijärvi – Sealsejavri – Cieknalisjavri (”Tsieknalisjavri”). Rompsiminen jatkui, sillä lyhyissä järvien välisissä joissa vesi virtaa.

Kun saavuimme järviketjun ylimmälle järvelle, sen rannat olivat osin jäässä.

Vieläkin korkeammalle sijaitseviin järviin olimme suuntaamassa. Ovatko ne jäässä?

Saavutimme järviketjun pohjoispään. Sade oli jälleen alkanut. Mika jäi kokkaamaan lounasta. Kannoin sillä välin kanootin Njallajavrille, joka oli reissun korkeimmalla sijaitseva järvi, 271 metriä. Ei merkittävästi jäätä. Huh ja hyvä.

Kantomenetelmä: Kun kannan kanoottia oikealla olalla, pidän vasemmassa kädessä narua, joka kulkee kanootin keulasta perään. Narusta eteen/taakse kiskominen auttaa kääntymään. Tuulessa voin hallita kanootin asentoa. Kuvassa naru on liian löysällä, sillä jos tuuli puhaltaisi vasemmalta, lyhempi naru auttaisi painamaan vastaan ja korjaamaan senkin tilanteen.

Palasin takaisin. Sain palkakseni aterian.

Mikan alle 3 kg packraft on niin kevyt, että hän selvisi kantotaipaleista yhdellä kävelyllä, kun minä kävelin kolmesti: kanootti – takaisin – loput tavarat. Kuvassa Njallajavri, 271 metriä [karttalinkki].

Njallajavrin toisessa päässä on yksityinen kämppä.

Alkoi pitkä kantotaival kohti Ylä-Pulmankijärveä, josta ei kuvia ole. Jaoin sen kolmeen vajaan kilometrin mittaiseen pätkään, jotka kannoin erikseen. Kahden pätkän jälkeen oli pieni järvi, jonka poikki meloin [karttalinkki].

Tämän pienen järven pohjoisrannalla on muinainen autiotupa (huom! tieto on väärä, katso alempaa korjaus). Kamiinaa ei enää ollut. Katossa roikkui tuvan muinainen vieraskirja.

Päivitys 2.7.2017 klo 18: Saamani tiedon perusteella tämä ei sittenkään ole ollut autiotupa, vaan nuorgamilaisen riekonpyytäjän yksityinen mökki. Tein virhepäätelmän vieraskirjan vuoksi. Kyllähän sellaisia voi yksityiskämpissäkin olla!

Vielä viimeinen kantotaival Ylä-Pulmankijärvelle.

Kun katson GPS-jälkeä ja vedän yhteen kaikki Njallajavrin ja Ylä-Pulmankijärven väliset kävelyt (pienen järven poikkimelonta poistettuna):

  • Kävelin 7,6 km.
  • Aikaa kului 3 tuntia 20 minuuttia.
  • Kanootti liikkui 7,6 km / 3 = 2,53 km, johon kului 3,33 tuntia = 0,76 km/h.

Näin kun tämän laskee, se tuntuu heikolta suoritukselta. Jos minulla on 10 tuntia aikaa, voin edetä tätä tahtia 7,6 km. Enkö parempaan pysty?

Huom! Tarkistin myös aiempien retkien tilastoja. Vuoden 2016 Vätsärin retkellä kannoin varusteita järvien väleillä 0,7 km/h eli hiukan hitaammin.

Oli miten oli, kello 18 saavutimme Ylä-Pulmankijärven. Tämä oli tavoitteemme. Järven pohjoispäähän meloessa kiinnitin huomiota länsirannan ruskeaan lumeen. Mitä tuolla on?

Kului hetki, kunnes tajusin sen olevan paljon mainostettu Ylä-Pulmankijärven vesiputous. Lumen peitossa.

Rantauduimme. Adolfin kammi on vesiputouksen lähellä, sen perusteella märät miehet löysivät perille [karttalinkki].

Laitoimme tulet, ripustimme vaatteet kuivumaan. Tein aterian. Aah ja kops. Ahtaaseen kammiin oli totuttelemista. Iskin päätäni kattoon ja ovenkarmiin monesti. Suurempiakin kammeja olen nähnyt. Pimeäkin tämä on. Yksi ikkuna ei paljon valoa tarjoa. Kohteliaasti sanottuna tämä oli oikein söpö tupa – elämys!

Keskiviikko 21.6.2017

Päätimme huilata aamupäivällä, kun räntääkin satoi ajoittain. Kannoin kanootin järveltä kammille, jotta saatiin hyvä kuva.

Kanootti ei ole tämän kammin edessä monesti vieraillut. Kammin vieraskirja kuitenkin paljastaa rovaniemeläisen kaksikon, joka meni saman reitin heinäkuussa 2016. Muut merkinnät olivat patikoijilta ja hiihtäjiltä. Sen lisäksi olen kuullut muissa keskustekuissa, että reitti on ainakin kerran tehty toisinpäin, Pulmankijoki ylös ja Vaijoki alas.

Katsotaan karttaa. (Kartassa on myös paljon muita melomiani tai patikoimiani reittejä.)

Adolfin kammi oli siis matkamme puoliväli. Olimme selvinneet perille aikataulussa. Viimeisten päivien aikana olimme edenneet seuraavasti (keltainen melontaa tai rompsimista, punainen kantamista).

Takaisin retkelle. Minulla oli aivoissa syntynyt filmi-idea, jota alettiin toteuttaa. Lopputuloksen julkaisin jo edellisessä artikkelissa ”Pyöreää ystävyyttä Kaldoaivin erämaassa”.

Kävimme katsomassa putousta, josta vain alin 120 cm näkyi.

Kauempaa.

Jälkikäteen tajuan, että oli riski poseerata noin lähellä. Siinähän on 20 tonnin kimpale irtoamaisillaan eikä sen saaminen niskaan jättäisi paljon toivoa.

Palasimme puolen päivän jälkeen Ylä-Pulmankijärven rantaan. Meloimme järven pohjoispäähän, josta alkaa Pulmankijoki. Kosket olivat heti liian vaikeita. On kannettava ohi.

Lähellä on yksi Lapin erikoiskohde: vuonna 1944 Kaldoaivin erämaahan pudonnut saksalainen Junkers-lentokoneen hylky. Tarina kertoo, että lentäjät selvisivät pakkolaskusta [karttalinkki].

Lentokone sijaitsee pienessä lammessa, joten halusin meloa hylyn luokse. Kanootin pohja puhkesi viiden metrin jälkeen. Tajusin liian myöhään, että lammen pohja on täynnä koneesta sirpaloitunutta metallia. Peruutin takaisin rannalle.

Vaikka kanootti oli puhjennut, en halunnut luopua ajatuksesta nostaa kanootti pystyyn Junkersin siivelle.

Tuuli navakasti. Satoi rankasti. Oli kunnon taistelu saada kanootti pysymään pystyssä.

Mika otti kuvat suojaten kehollaan kameraa kastumasta. Alla olevaa parempaan poseeraukseen en kyennyt.

Reissun pääkuvaksi ennakoimani kuvaustilanne mureni mahdottomiin olosuhteisiin.

Se siitä. Kun kanootin pohja oli puhki, tyhjensin reunakammiotkin ja pakkasin rullalle.

Palasimme joelle. Komea putous. Mika arvuutteli tuleeko tästä nyt patikkaretki.

Kannettiin eteenpäin. Lisää putouksia. Ei mitään asiaa kanootilla, vaikka olisi ehjäkin.

Hain kanootin lammelta. Kehitin korjausajatuksen:

  • Kanootin pohjassa on 5 cm viilto.
  • Vaikka sataa, viillon ympäristön voi saada kuivaksi.
  • Pystytetään tarppi sadekatokseksi.
  • Lämmitän pannussa vettä ja painelen pannun pohjalla kanootin kumipintaa, kunnes kumi on kuiva ja kuuma.
  • Laitan päälle gorillateippiä.

Näin tein. Tämä oli parhaimmillaankin hätäpaikkaus, mutta muuhun ei ollut mahdollisuutta. Odottelin hetken ja pumppasin kanootin pohjan puolitäydeksi. Ilma pysyi sisällä. Kovat kosket olivat jo takana, joten laskin kanootin veteen ja ryhdyin uittamaan sitä alavirtaan. Kaikki sujui normaalisti.

Pian joki rauhoittui tavalliseksi koskiseksi joeksi. Ryhdyin laskemaan koskia. Kanootti kesti. Puolitäydellä pohjallakin meno tuntui normaalin hallittavalta.

Julkaisen tässä välissä 4:35-pitusen höpötysfilmin, jossa selostan mm. kanootinpaikkausoperaatiota.

Joki rauhoittui, mutta virtasi edelleen kiivaasti. Ihmettelen alla olevaa kuvaa, mutta kai tuollaistakin hetken oli: Pulmankijoki ei virtaa juurikaan.

Löysimme tasaisen paikan kodalle. Tällä kertaa märässä maastossa oli kuollutta katajaa, joten saimme aikaan tulet [karttalinkki].

Torstai 22.6.2017

Emme olleet eilen edenneet paljonkaan. Täksi päiväksi tiedossa oli ensin rauhallisempaa virtausta ja sitten jossain vaiheessa jyrkentyvä kanjonissa virtaava Pulmankijoki.

Mika laskee helpon kosken.

Minä lasken helpon kosken.

Paljon muitakin koskia laskettiin.

Joidenkin kilometrien jälkeen helppo koskipätkä on ohi. Alla kanootti ensin uitetaan könkään partaalle, kunnes se on valmis kiskaistavaksi rannalle ja kannettavaksi kuohun alapuolelle, josta matka jatkuu.

Mika laittaa ateriaa seuraavan pienen putouksen kohdalla. Näkymät ovat avarat.

Aterian jälkeen Pulmankijoen isoin vesiputous, korkeus noin 10 metriä. Tämä on mukana myös aiemmin jakamassani filmissä [karttalinkki].

Poseerausta vesiputouksen yläosaa vasten.

Pieni sivuputous.

Toinen näkövinkkeli.

Kerta kaikkiaan upea paikka, mutta ei mitään asiaa jokeen, ei edes kanoottia uittamaan.

Kantomatkasta tulee pitkä.

Koski jatkuu samanlaisena kauas. Emme laskeudu joen rantaan vaan kannamme yläkautta, missä maasto on helppokulkuisempaa. (Asuni osoittaa, että 3,5 päivää kestänyt sade on lakannut.)

Yllä oleva kuva on retken ainoa, josta näkyy kantamani säkit. Tuossa kulkee kaikki se, mikä ei liity kanoottiin: vaatteet, leiritavarat, ruoat, keitin, kamiina, jumppapallot.

Ohi kannettava matka oli sen verran pitkä ja kantajat laiskoja, että leiri pystytettiin ennen kuin päästiin melomaan. Alla oleva kuva on aamulta, kun aurinko paistaa pitkästä aikaa [karttalinkki].

Perjantai 23.6.2017

Puolessatoista päivässä olimme laskeutuneet Ylä-Pulmankijärveltä (248 metriä merenpinnan yläpuolella) 90 metriin. Tätä vauhtia olisimme helposti illalla Pulmankijärvellä (15 metriä), mikä oli päivän tavoite.

Vaikka tajusimme, että nyt sateiden jälkeen tulva on kova, alla oleva kuva osoittaa, että on vesi ollut korkeammallakin.

Mika havaitsi Askkasjohka-sivujoessa vesiputouksen. Putouksen alaosa [karttalinkki].

Putous jatkuu portaittain ylemmäs vaikka kuinka pitkään. Käännyin takaisin 20 korkeusmetrin kohdalla, mutta ylempääkin portaita kuulemma löytyy. Tämä putouksen pauhua seurataan myös aiemmin jakamassani filmissä.

Virran luonne muuttui, kun rannalla alkoi näkyä soravalleja. Joen pohjakin on soraa, isoja kiviä virrassa ei enää ole. Tällaisia helppoja koskia havaitaan tyypillisesti Lapin isojen jokien viimeisillä kymmenillä kilometreillä, kun jyrkät kohdat ovat ohi.

Tunturipatikointi aina kiinnostaa. Tässä Roavvevarri Dahjege, josta näkymä joelle [karttalinkki].

Näkymä pohjoiseen Pulmankijärvelle. Tuonne olemme menossa.

Vielä yksi sivupatikointi tehtiin, kun maastokartta lupasi vesiputousta Luossajohkassa 1,2 km päässä Pulmankijoesta. Sen muoto oli pettymys siinä mielessä, että sen jyrkin kohta jäi selvästi jälkeen aiemmasta Askkasjohkan vesiputouksesta [karttalinkki].

Pulmankijoen loppuosa rauhoittuu meanderoivaksi (mutkittelevaksi). Kipusin kaarevalle hiekkavallille.

Nämä ovat aina upeita.

Särkät ovat hienoja.

Alitimme sillan, jota pitkin patikoijat voivat ylittää Pulmankijoen kuivin jaloin [karttalinkki].

Emme jatkaneet Pulmankijärvelle vaan pystytimme kodan viimeiseen mahdolliseen hyvään paikkaan. Tämän jälkeen joen rannat pusikoituvat tai jäävät tulvalla veden alle [karttalinkki].

Pulmankijoen osuuden satelliittikuva. Keltainen on melontaa tai uittamista, punainen on kanootin kantamista tai kävelyä. Siniset numerot osoittavat leiriyön järjestysnumeron.

Lauantai 24.6.2017

Kymmenkilometrisen Pulmankijärven ylitys kumikanootilla vaatii kohtuullista onnea sään kanssa. Saimme täydellisen sään. Ei tuulta.

Ryhdyimme jälleen melomaan kaksikkona (kuva otettu vitkalla).

Mitä tuolla rannassa?

Suomen ja Norjan raja katkaisee Pulmankijärven [karttalinkki].

Mikan tehdessä ateriaa käytin jälleen ajan patikoiden. Pulmankijärven eteläosa Norjasta katsoen.

Toinen versio.

Ateria oli valmis, kun saavuin takaisin kanootille.

Pulmankijärven jälkeen Pulmankijoki jatkaa kulkuaan Norjan puolella. Joki virtaa vailla kuohuja. Villiä erämaisuutta ei enää ole. Parasta ovat muutamat kaarevat hiekkapenkereet.

Alla oleva näkymä äskeisen hiekkakaarteen päältä.

Lopulta saavuimme Tenojoelle, jonka rantojen laajuus on valtavaa verrattuna Pulmankijokeen, jonka kasvua olimme saaneet ihastella Ylä-Pulmankijärveltä saakka. Pieni kanootti ja iso jokivene.

Määränpäämme oli Nuorgam. Meloimme siis Tenojokea vastavirtaan. Saavuimme jälleen Suomeen [karttalinkki].

Vastavirtamelonta (8 km) ei ollut hankalaa, sillä Tenojoki on tuolta osuudelta järvimäinen.

Matkan päätös, Lomakylä Nuorgam. Kanootti jälleen paketissa. Mika karkasi tämän kuvan ottohetkellä jo kotaa pystyttämään [karttalinkki].

Reissun yhteenveto

Olipa hieno retki ja hienoa maastoa – sateesta ja kylmyydestä huolimatta. Pulmankijoen kosket ja vesiputoukset olivat upeita. Emme nähneet tai tavanneet maastossa ketään. Ensimmäiset muut ihmiset olivat Lomakylä Nuorgamin vieraita ja henkilökuntaa. Heiltä kuulimme, että sateet olivat olleet poikkeukselliset. Tenojoen pinta nousi viikon aikana puoli metriä ja lohen syönti lakkasi.

GPS-paikannin näytti lukuja. (Tarkkaavaiset havaitsevat, että muistin ottaa tuon valokuvan vasta kotiin palattuani – Nuorgamissahan aurinko ei laske.)

GPS-jäljen käsiteltyäni voin kertoa seuraavaa:

  • Kanootti liikkui 124 km, josta 8 km kantaen.
  • Patikoin 61 km (mukaan lukien 21 km rompsimista Vaijokea noustessa), josta siis 8 km kanoottia kantaen.
  • Olin liikkeessä 45,5 tuntia. Aktiiviseen retkeilyyn lasken aina puolet ”stopped timestä”, joten aktiiviajaksi saan 53 tuntia. Se on hiukan vähemmän kuin muissa pisimmissä retkissäni, jolloin aktiivitunteja on ollut 55-56.

Kanootin kantomatka oli siis lopulta varsin hillitty, kun edes 10 km ei ylittynyt. Voin lämpimästi suositella Vaijoki-Pulmankijoki-reittiä, joka on melomistani vedenjakajareiteistä parhaimman viiden joukossa.

Entäpä retkeily kanoottiparilla normipainoinen kumikanootti ja packraft? Toimii erinomaisesti. Joen nousu on helppo, kun voidaan rompsia parina.

  • Yksinäisenä normipainoisena kanoottina ei onnistu yhtä hyvin, koska liinaus on hitaampaa kuin rompsiminen.
  • Pelkällä packraftilla tai kahden packraftin ketjulla ei onnistu yhtä hyvin, koska packraft on rompsimiseen silmämääräisesti liian leveä eikä pintamateriaali voi kestää yhtä huoletonta sauvalla työntelyä kuin normikanootti. (Mutta voin olla väärässä. Yleensä packraftit kannetaan perille rinkan päällä enkä ole nähnyt kenenkään yrittävän rompsia packrafteja jokia ylös.)

Voisin tehdä tällä kombinaatiolla enemmänkin retkiä, mutta katsotaan. En tunne moniakaan packraft-tyyppejä.

Mitä muuta? Hyttystilanne aina kiinnostaa. Poikkeuksellisen kylmän alkukesän takia näimme retken aikana alle kymmenen hyttystä. Retken jälkeen lämpötilat ovat olleet yhä matalia Lapissa, kunnes heinäkuun alkuun lämmenneet. Lähden pian takaisin Lappiin melomaan, sittenpä näen tilanteen tuoreeltaan.

Tässä tämä.

Loppuun nätti kuva, jonka Facebook poimii artikkelin kuvituskuvaksi kaikkien muiden joukosta (kanootti Adolfin kammilla).

Mainokset

12 Responses to Melontaretki Kaldoaiviin: Vaijoki ylös, Pulmankijoki alas 17.-24.6.2017

  1. OS says:

    Hieno reissu ja kertomus siitä. Joskus takavuosina suunnittelin tuota reissua toiseen suuntaan täysin tietämättömänä Pulmankijoen luonteesta. Onpa hyvä, että en lähtenyt edes yrittämään. 🙂

  2. TapaniK says:

    Kiitokset reissukertomuksesta! Näitä melontaretkikuvauksia on kiva lukea, vaikka kuivan maan vaeltajana en itse tohdi vesilajeja edes kokeilla. Hurjan näköinen tuo lumen peittämä putous.

    • Kiitos Tapani. Alkukesän melontaretket saattavat yllättää lumisuudellaan. Siksi näitä tehdään, että vettä on mutta hyttysiä vielä ei. Tuli kyllä ajatus mennä tuonne uudestaan syksyllä, jotta näkisi putouksen lumettomana.

  3. Usmi says:

    Osaatko sanoa, kumpi Vaijoki vai Pulmankijoki olisi melottavampi alavirtaan packraftilla eli kummassa olisi vähemmän maitse ohitettavia koskia, reissukuvauksestasi päätellen Pulmankijoessa? Pulmankijoen vartta olen patikoinut joskus ja siinä ei taida vesi riittää melontaan enää tulvan jälkeen, riittäisiköhän Vaijoessa?

    • Jos alavirtaan menet, niin ilman muuta Vaijoki on helpompi mennä. Kaikki kosket voi laskea. Mutta vastaankohan nyt oikeaan kysymykseen? Eikö kysymys tässä kuulu, että miten pääset Vaijoen latvoille? Se on puolentoista päivän patikointi Mieraslompolosta, jos haluaa välttää suoalueita (25-30 km).

      Joka tapauksessa Pulmankijoki on näistä joista paljon kiinnostavampi vesiputouksineen ja lentokonehylkyineen. Itse en lähtisi Vaijoen takia erämaahan. Vaijoessa vesi kuitenkin riittää pitempään (tänä vuonna hyvinkin koko heinäkuuksi), kun sen latvoilla on paljon järviä ja suuri valuma-alue, josta vesi kerääntyy.

  4. Usmi says:

    Kiitos, ihan oikeaan kysymykseen vastasit!

    Jonkinlainen reissu tulevaisuudessa voisi olla ajaa Pulmankijärveltä fläsällä mahdollisimman lähelle Aatun-kammia, olen tuon välin joskus patikoinut ja tiedän tuon välin ajamisen mahdolliseksi mönkkäriuria hyödyntäen (onhan kammille mopollakin ajettu muinoin), jatkaa alas Vaijokea lautalla fillari messissä Iijärvelle ja edelleen tietä polkemalla.

    • Aivan. Tuohan on hauska suunnitelma! Onnea matkaan sitten, kun tuon teet. Hyvä ajankohta normivuonna voisi olla kesä-heinäkuun vaihde (maastossa ei enää lunta, mutta Vaijoessa yhä vettä) tai tänä vuonna onnistunee ainakin heinäkuun puoliväliin asti, kun Lapin kesä on niin myöhässä.

  5. Hei, Vaijärvelle pääsee 15 minuutissa lentokoneella Sevettijärveltä. Hinta 475 €. Myös Ylemmälle Pulmankijärvelle pääsee hintaan 525 €.
    http://www.lentopalvelut.fi/

    • Kiitos tiedosta. Tuo oli asiallinen kommentti juuri tähän postiin, vaikka onkin mainos. (Yleisesti ottaen poistan mainokset, kun en itsekään tällä blogilla mitään yritä ansaita.)

  6. Jussi says:

    Vesiputousten harrastajana olisin utelias kuulemaan, minkä nimisessä purossa oli tuo Pulmankijoen pääputouksen jälkeen kuvattu ”Pieni sivuputous”? Eli se, joka putoaa jyrkältä kalliolta ja on kuvattu Pulmankijoen vastarannalta? Voisiko tuostakin paikasta saada karttalinkin?

    Alustavan tutkimukseni perusteella en löytänyt Maanmittauslaitoksen maastokartalta yhtään puroa, joka laskisi Pulmankijokeen sen länsipuolelta pääputouksen läheisyydessä, kuten kuvat antavat ymmärtää.

    Hienoja kuvia, yhtä kaikki! Tuonne kun joskus pääsisi.

    • Hei Jussi. Kiitos kysymyksestä ja pahoittelut, että vastaan 5 päivää myöhässä (olen ollut off-line Lapissa reilun viikon vailla yhteyksiä).

      Sitten vastaus. Se pieni putous on noin 100 metriä suuren putouksen jälkeen Pulmankijoen länsirannalla. En usko, että sitä on olemassa kesällä. Me näimme sen vain, koska oli kevättulva.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: