Vantaanjoki päästä päähän 2018

Kutsun joka kevät melojia kanssani Vantaanjoelle, kun tulva on parhaimmillaan. Vuoden 2018 virtaamaennuste oli niin lupaava, että ensimmäisen kerran sitten 2015 tohdimme lähteä Riihimäeltä asti – matkaa merelle tulisi 2 päivässä 93 kilometriä.

Melonta tapahtui viikonloppuna 14.-15.4.2018. Kuvassa kolmen hengen tiimi sunnuntaiaamuna klo 7 puolimatkassa: Linnanojan laavu, yöpymispaikkamme [karttalinkki].

van18 DSC06708 ryhmä

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Lauantai 14.4.2018. Kun koko Vantaanjoki melotaan, lähtö tapahtuu 300 metriä Riihimäen rautatieaseman eteläpuolelta, jossa Vantaanjoen leveys on noin kanootin pituus [karttalinkki].

Kanootteja lähti matkaan kaksi. Pekka Koivukunnas meloi rakentamallaan vanerikanootilla (Pekka oli mukana Vantaanjoella myös 2016 ja 2017). Etumelojaksi kumikanoottiini ilmoittautui nuori mies Mikael Sammatti, joka oli melonut tähän asti vasta 200 km (minulla 16 500 km).

Ensimmäisten satojen metrien aikana läpäistään kaksi tierumpua.

Sen jälkeen Vantaanjoki sukeltaa Paloheimon sahan alueelle, jossa on kolme pientä virtapaikkaa. Vesi oli matalammalla kuin arvelin. Laskin alla olevan kolmannen kohdan yksikkönä, jäin silti kiviin kiinni. Pekka suojeli menopeliään ja uitti kanootin alas.

Paloheimon sahan jälkeen seuraava nähtävyys on Arolammi, Vantaanjoen pääuoman suurin järvi. Sen reunat ovat keväällä jäässä, mutta virta on puhkaissut keskelle reitin meloa [karttalinkki].

Arolammi pitäisi kuvata keväällä kopterikameralla, sillä uskon sen olevan ilmasta graafisen kaunis – varsinkin, kun monta kanoottia on parhaillaan melomassa sen läpi.

Söimme lounaan Vaiveron myllytilan pihapiirissä, jonka vieressä on helppo ”Golfkentänkoski” [karttalinkki]. Se on tarkistettava ennakkoon, sillä useana vuonna kosken poikki on kaatunut puita. Onneksi ei tänä vuonna.

Sillan alta.

Kosken loppu.

Vantaanjoen paras puoli on sen suuri vaihtelevuus. On peltoja ja on metsiä, on ihmisen rakentamaa infraa mutta myös paljon luontoa, joka muuttuu joka vuosi. Milloin tuo puu kaatuu?

Olen melonut Vantaanjoen läpi kymmenisen kertaa enkä vielä muista sen kaikkia mutkia ja mitä mutkista seuraa (vain viimeiset 32 km muistan ulkoa). Suuri vaihtelu on tärkeä syy, että palaan Vantaanjoelle joka kevät.

Lauantain sää oli kevätmelonnan aatelia. Aurinko paistoi 15 asteen lämmöllä. Muutamat puuesteet oli helppo ohittaa.

Sillä olipa tulva tai ei, talven jälkeen joessa on aina kaatuneita puita. Pekka akrobaattina.

Tulva oli jo laskussa. Rannan lumivallin tasainen alareuna osoitti, että vesi on parhaimmillaan käynyt 15 cm korkeammalla.

34,5 km jälkeen saavuimme Nukarikoskelle. Kärryt alle. Ohitusmatka on 1,2 km [karttalinkki].

Samaan aikaan Nukarinkoskelle saapui ylävirrasta kolmaskin kanootti. Heidän logistinen ratkaisunsa oli kiinnostava: kanootissa oli lastina sähköpolkupyörä, jonka avulla aiottiin hakea auto ylävirrasta.

Maisema Nukarinkosken keskeltä, yksittäinen suurin pudotus.

Kilometri Nukarinkosken jälkeen on viime vuodet ollut 100 metriä pitkä puusuma, jonka sujuvaan ylitykseen tarvitaan kunnon tulva. Tällä kertaa jäimme siihen hienokseltaan kiinni.

Siitä yli.

Tai köydellä vetäen.

Totta puhuen puusuma oli pienentynyt viime vuodesta. Vain yksi röykkiö – ei enää kolmea peräkkäin.

Saavuimme Linnanojan laavulle klo 19:30. Ateriointia (kuva Mikael Sammatti) [karttalinkki].

Herätin porukan sunnuntaina klo 6. Lähtökuva aamupakkasessa.

Seuraava ohi kärrättävä paikka on Myllykoski (400 metriä) [karttalinkki].

Kun kanootin alla on pyörät noin takana, lastikin pitää sijoittaa aivan taakse (kuva Pekka Koivukunnas).

Myllykoskelle on lisätty infotauluja, joita en muista ennen nähneeni. Osin samoja informatiivisia kuvia mutta laajemmin tekstein löytyy netistä täältä.

Jälleen matkaan. Vaahtokin jäätyy pakkasessa.

Vantaanjoen melonta kulki eteenpäin normaaleja latuja. Vesi virtasi ja puuröykkiöitä on metsäisissä kohdissa 2-5 kilometrin välein. Tällä kertaa lisämausteena jäälautat (kuva Mikael Sammatti).

Melontaa 20 km ja sitten ruoka. Pieni lepo on kylmettymättä mahdollinen, kun lämpötila on noussut +10 asteeseen (kuva Pekka Koivukunnas).

Jotain uuttakin. Tällä kertaa jäät yllättivät. Hiukan ennen Lepsämänjoen haaraa on syvä hiljaa virtaava kapeikko, joka kerää jäälauttoja.

Yhteensä 5 ohitettavaa jääsumaa. Näinkin kapea jää piti nostaa yli rannan kautta.

Lepsämänjoen tuotua vettä Nuuksiosta Vantaanjoki levenee eikä jääsumia enää ollut.

Jatkosta ei erityistä kerrottavaa ole: kärräsimme Vantaankosken ohi (500 metriä), jonka jälkeen laskimme Helsingin ja Vantaan rajalla sijaitsevat (aina hiukan jännittävät) Pitkäkosken, Niskalankosken ja Ruutinkosken. Vettä roiskui kanoottiin ja housut kastuivat. Muuten ei ongelmia.

Viimeinen 8 km tasainen puristus kohti merta sujuu aina hyvällä asenteella. On tehty pitkä retki, on pystytty tähän – taas kerran.

Lauantai 41 km + sunnuntai 52 km = 93 km. Lopetus Vanhankaupunginkosken yläpuolelle, kanootin purkua (kuva Mikael Sammatti) [karttalinkki].

Kun jälkikäteen tarkastelen toteutunutta tulvaa, se oli pienempi kuin ennustettiin – ja siltä se joella vaikuttikin (Myllymäen mittapisteeseen ennakoitiin 45 m3/s, toteutui 33 m3/s). Teimme molempina päivinä töitä hiukan yli 9 tuntia (100 m3/s tulvalla riittää 7 tuntia). Säiden puolesta retki oli silti helppo: ei räntää, ei sadetta, ei tuulta.

Näin kausi alkoi. Melon tänä vuonna jälleen paljon uusia jokireittejä, mutta yksi pysyy: Vantaanjoki on joka vuoden aloitus, jolla testaan onko minusta vielä tähän hommaan (vastaus = on).

Mainokset

2 Responses to Vantaanjoki päästä päähän 2018

  1. Pertti L says:

    Kiitos kiinnostavasta matkakertomuksesta. Teillä oli paremmat melontaolosuhteet kuin meillä retkellämme Keravajoen yläjuoksulle samana päivänä. Reitillä Kaukas – Kellokoski virtaama oli kohtuullisen hyvä (noin 10 m3/s – eli vesi kuljettaa eteenpäin mutta ei liian kovaa, jotta esteitä ennen ei ehdi ohjata tai peruuttaa). Reitillä oli kuitenkin vielä enemmän kaatuneita puita kuin aikaisempina vuosina ja reilun 5km matkaan meni 3 tuntia – sisältäen puoli tusinaa ohitusta maitse, kymmenkunta joen pinnan päällä olevan puunrungon yli nostamista ja lukuisia alituksia. Loppumatkasta Kellokosken patoallas oli vielä jäässä ja jouduimme lopettamaan retken jokiosuuden viimeiselle sillalle. Kiva jokipätkä, mutta ei kannata mennä 🙂

    • Kiitos kertomuksesta. On hyvä seikkailu selvästi teillä ollut, onnittelut uskalluksesta lähteä! Olen tuon kertomasi välin joskus mennyt itsekin lähtöpaikkana Ridasjärvi. Hankalan etenemisen muistan minäkin, mutta niistä muistoista on jo 16 vuotta… 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: