Vappumelonta 2018, Avokanoottiyhdistys Pohjois-Latviassa

Baltian vappumelonta on Avokanoottiyhdistyksen jokavuotinen perinne, ja minä olen tämän retken vetäjä. Tehtävääni kuuluu ilmoittaa etukäteen melottava joki ja sukkuloida järjestelyt. Järjestelyt käyvät vuosi vuodelta helpommiksi, nimittäin netistä löytyy nykyään hieno Viron ja Latvian jokireittiopas, josta saa paljon tietoa.

Tällä kertaa valitsin kohteen Pohjois-Latviasta: ensin melotaan Ruja-joki, sitten Burtnieks-järven kautta Salaca-jokeen (linkit vievät jokireittioppaaseen).

Alla oleva kuva = Salaca-joen kauniin punaisia hiekkakiviseinämiä.

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Perjantai 27.4.2018. Latvian reissuun lähti kuusi henkeä. Ylitimme kahdella autolla Suomenlahden, jonka jälkeen ajoimme Dikeri-kylän myllylle (Dikeri Mill), jonka olin bongannut jokireittioppaasta.

Kun tulimme paikalle klo 23 jälkeen, vastassa oli myllyrakennuksen omistajatar – olin näet sopinut asian ennakkoon jokireittioppaasta löytyneen puhelinnumeron kautta (puhekieli englanti). Löysimme teltoille paikat ja kävimme nukkumaan.

Lauantai 28.4.2018. Aamu alkoi autojen siirrolla. Karttoja tutkittiin, kunnes oltiin varmoja, että samaan suuntaan ajetaan. Kolmen auton letkaa johti myllyn omistajattaren poika, joka palasi 2 tunnin kuluttua takaisin omalla autollaan Eskon ja Pekan kanssa – heidän autot jäivät pikkukaupunki Staiceleen, joka oli melonnan päätepiste.

Dikerin kaunis mylly, jonka pääty on kunnostettu asuinrakennukseksi.

Myllyn roottori, ei enää käytössä.

Viimeiset järjestelyt menossa minullakin (kuva Henri Modig).

Sitten vesille.

Kuudella henkilöllä on 5 kanoottia. Ainoa kaksikko olemme minä ja Hemppa.

Ruja näyttää aluksi tältä – oikein melottava joki.

Parin kilometrin jälkeen pysähdys patoaltaaseen.

Ylitys 15 metriä.

Matka jatkuu.

Joen varrella on paljon kaadettuja puita sekä penkereellä puukasoja.

Ohitamme työporukoita, jotka parhaillaan sahaavat puita. He huutavat meille latviaksi jotain ja viittovat eteenpäin.

Mitä huutavat, sen keksimme kohta itsekin. Ruja-joen siivottu osuus loppuu tähän.

Pidämme ruokatauon.

Uusi joki pyritään melomaan mahdollisimman läheltä joen alkulähteitä. Näin saadaan meloa pitempi reitti. Tässä on tasapainoiltava: liian ylhäältä ei pidä lähteä melomaan, sillä edessä voi olla tolkuton kaatuneiden puiden suma. Käytän lähtöpaikan valinnassa satelliittikuvia, mutta joen todellista luonnetta satelliitti ei paljasta. Se näkyy vasta maastossa.

Pekka vetää kanoottiansa puusuman ohi.

Kun lähdemme melomaan, vastassa on sadan metrin päässä uusi puueste … ja seuraava, ja seuraava. Loputtomasti.

Jos jotkut kaatuneet puut tuntuvat ylitettäviltä, koetamme onneamme: taiteilemme puiden päällä ja nostamme kanoottejamme yli (kuva Henri Modig).

Toiset puusumat ovat monimutkaisempia, jolloin on järkevämpää vetää kanootti maan kautta ympäri.

Kun katson jälkikäteen gps-paikantimen lokia, tulos on heikko: etenimme reilussa 3 tunnissa 2,4 kilometriä.

Olisiko kannattanut lähteä joelle alempaa? Sitä on turha miettiä. Nauksenin pikkukaupungin lähellä joki aukesi jälleen melottavaksi. Jos joku meloo Rujaa ensi vuonna, todennäköisesti edellä kuvaamani puuesteet on siivottu. (Sellainen mielikuva tästä jäi, että vastedes jokea halutaan pitää ihan matkailun takia melontakelpoisena.)

– Tuolla on kauppa. Ostetaan jäätelöä.

Mainostan Baltian vappuretkiä helpohkoiksi, jotta useampi uskaltaa tulla mukaan. Jäätelölle pysähdytään aina tai ainakin kerran päivässä, se on tärkeä periaate.

Niin pysähdyimme Nauksenin kyläkauppaan (kauppa latviaksi = ”veikals”).

Mitä jäätelöä tarjolla?

Tietysti Ruja-joen jäätelöä (Rujiena). Jos joskus perustan jäätelötehtaan, sen lippulaivamerkki olkoon Vantaanjoki-jäätelö!

Leiriydyimme Nauksenin ja Rujienan kylien väliin myllypadon yläpuolelle. Jos ei ole ihan selvää voiko tässä leiriytyä, niin laitetaan teltat lähekkäin. Näin olemme sentään ”järjestäytynyt porukka”.

Paikallisasukas tuli kysymään mitä puuhaamme. Tai tervehtimään? Emme saaneet selvää, kun yhteinen kieli puuttui, niin hän lähti pois. Sen kuitenkin tällä retkellä opin, että ”suomalainen” on latviaksi ”somisks” tai jotain vastaavaa. Voitiin siis lyödä kämmentä rintakehään ja sanoa ihan suomeksi, että ”suomi” ja viesti meni perille mistä tulemme.

Kuu paistaa pilvien välistä. Iltahulluttelua.

Sunnuntai 29.4.2018. Leiri herää.

Taisi olla ihan sallittu leiripaikka. Tuore puusee löytyy padon alapuolelta.

Esko ja vuohet.

Hemppa ja putket.

Kanootit on kannettu. Lähtö padon alapuolelta.

Eskon salamatkustaja.

Yhä toisinaan (pari kertaa) joessa oli kaatunut puu. Tuon raahasi nopeasti ohi.

Oudompi puu, odottaa kaatumisvuoroa.

Rujienan kyläkeskus. Jälleen kauppareissu ja jäätelöä.

Taas jatketaan.

Mitään merkittäviä valokuvauksellisia paikkoja ei jokivarressa ollut. Löysimme illalla leiripaikan Ruja-joen viime metreiltä, 300 metriä ennen Burtnieks-järveä.

Järven iltavalot, ne Henri halusi nähdä.

Sieltä se aukeaa, Burtnieks, Latvian neljänneksi suurin järvi (pituus 14 km, leveys 5 km).

Tuonne mennään huomenna.

Leiri hiljenee.

Hyvä yötä.

Maanantai 30.4.2018. Vappuaatto. Huomenta.

Leiripaikka oli käsittämätön. Tuhannet linnut lauloivat.

En saanut unta. Nousin ylös pian klo 5 jälkeen. Samoin Pekka.

Äänitin lintujen lauluja tavallisella pokkarikameralla. Alla kooste yhdistettynä aamun valokuviin. Avokanoottiyhdistys herää, syö ja lähtee liikkeelle.

Filmistä jäi pois vain vetämäni aamuvoimistelu (kuva Henri Modig).

Sitten Burtnieks-järvelle.

Oli onnea. Saatiin kevyt myötätuuli 5 km avoimelle selälle.

Burtnieks-järvellä on ollut asutusta kivikaudella. Metsän kohdalla on kalmisto, esihistoriallinen hautausmaa. Näin kertoo kyltti.

Burtnieks on Salaca-joen alkulähde. Siitä mistä Salaca alkaa, voi vuokrata monenlaisia vesikulkuneuvoja.

Salacan vesi on vapun aikaan korkealla. Puut ovat reheviä, mutta toistaiseksi lehdettömiä. Virta vie hyvää vauhtia.

Ruokatauko. Lepo.

Mazsalacan kaupungissa käydään tietysti ostamassa jäätelöä.

Mazsalacan jälkeen käy ilmi miksi Salaca on suosittu melontajoki. Oranssit ja punaiset hiekkakivitörmät ovat massiivisen kauniita.

Yksityiskohta.

Yhden paikan jälkeen seuraava.

Ja seuraava, muutaman kilometrin välein.

Salaca-joen ympärillä on kansallispuisto, jonka pohjoisrannoilla kävelyreittejä. Tämän kohdan erikoisuus = hiekkakivitörmän alta tulee puro.

Kun kansallispuistossa ollaan, joen varrella on kelpo leiripaikkoja. Niiden välimatka on toisinaan pitkä, niinpä tällä kertaa päädyimme yöksi ei-viralliseen leiripaikkaan.

Tiistai 1.5.2018. Vappupäivä. Pallot esille.

Hemppa kuvaa.

Pekka ja Leena tyylittelevät.

Joella on myös muita veneilijöitä. Tämä latvialaisporukka liikkui vuokrapaateilla.

Viimeiseksi päiväksi on järkevää jättää lyhempi melontamatka. Näin jää tarpeeksi aikaa ajaa takaisin Tallinnaan ja Suomen lauttaan.

Saavuimme Staiceleen 2,5 tunnissa.

Lopetuspaikka oli sikäli selkeä, että kyltti sillan alla ilmoitti vaarallisesta koskesta. Tässä olisi muutenkin noustu ylös tutkimaan kuinka jatketaan.

Staicelen lopetuspaikkamme olisi kelpo leiripaikkakin (kolmiorakennus = puusee).

Meloimme yhteensä 117 km. Tästä olisi vielä reilu 40 km merelle.

Tavarat pakattiin kuljetuskuntoon. Pekka ja Esko hakivat autot muutaman sadan metrin päästä. Ajoimme iltapäivän kuluessa Tallinnaan ja palasimme Suomeen.

Yhteenveto

Baltiaan on helppo mennä, sillä valuuttaa ei tarvitse vaihtaa. Viro siirtyi Euroon 2011 ja Latviakin 2014. Englantia puhutaan melko yleisesti. Pienet kohtaamiset joella olivat tälläkin kertaa kaikki positiivisia.

Baltian seikkailu oli tällä kertaa helppo. Parasta olivat lintujen mahtava aamukonsertti Burtnieks-järven leirissä sekä Salaca-joen punaiset hiekkakiviseinämät. Säät eivät pahemmin koetelleet (yhtenä yönä satoi, toisena lämpötila putosi +1 asteeseen). Vaikka Salaca virtasi hyvää vauhtia (keskinopeus 7 km/h), siitä huolimatta yhtään varsinaista koskea ei etapille osunut.

Melontaa 117 km = Ruja-joki 59 km + Burtnieks-järvi 7 km + Salaca-joki 51 km. Melottu pätkä näkyy kartalla sinisenä.

Kartassa näkyy myös muita Baltian jokia, joita olen melonut aiempien vuosien vappuretkillä.

Ja kuten näkyy, olen myös melonut Salacan merelle asti. Se tapahtui 2009, jolloin tätä blogia ei ollut. Siitä retkestä on säilynyt Timo Ripatin kirjoittama hieno kuvitettu tarina (kannattaa lukea).

Kiitos retkestä Pekka, Tuomas, Esko, Henri, Leena. Ensi vuonna uudestaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: