Melontaretki Vetsijoelle 8.-13.6.2018

Vetsijoki on lyhyt mutta maisemiltaan mahtava melontajoki Kaldoaivin erämaassa, Suomen pohjoisimmassa osassa.

Pienuutensa takia Vetsijoki on melottavissa vain kesäkuussa pian lumien sulamisen jälkeen. Tässä artikkelissa kuvaan monipuolisesti retkeäni sekä mitä Vetsijoen melonta vaatii.

Alla oleva huikea maisema löytyy Vetsijoen viimeisiltä kilometreiltä [karttalinkki].

Päiväkohtaisiin tapahtumiin.

Perjantai 8.6.2018

Kello löi 17:30, kun jäin bussista pois Utsjoen tien varressa Mieraslompolossa, josta lähtee polku-ura Kaldoaivin sisäosiin [karttalinkki]. Bussikuski ei ollut varma mihin lähtöpaikkaan halusin, mutta minulle se oli tuttu – sama paikka, johon lopetin 2017 syyskuun Kaldoaivin vaelluksen. (Jos lähdet samasta paikasta, merkitse piste ennakkoon gps-paikantimeen, jotta osaat neuvoa kuskia.)

Tavoite oli kantaa illalla kumikanoottia pari kilometriä ja kantaa muut retkitavarat Avzegeaslattu-järvelle, johon leiriytyisin [karttalinkki]. Näin myös tein.

Lauantai 9.6.2018

Kantaminen on monotonista puuhaa ja minun tapauksessa kaikki kantaminen on tehtävä kahdessa erässä: erikseen kanootti ja muut leiritavarat. Tein siitä 3:47-pituisen filmin.

Joka ei jaksa filmiä katsoa, tässä pääasiat:

  • Kantamisen tavoite oli päästä Vudnejärvelle, josta jatkaisin pieniä puroja kohti Vetsijärveä, josta edelleen Vetsijokeen. (Tarkistettu kantomatka Mieraslompolosta Vudnejärvelle on tasan 11 km – kävelin siis 33 km.)
  • Vetsijoki on Tenojoen vesistöä, joka laskee Jäämereen. Etelästä tulevan on tärkeää desinfioida kalastusvälineet ja kanootti, jotta hän ei levitä Tenojokeen lohiloista (Gyrodactylus salaris). Minulla oli mukana kanootti, ei kalastusvälineitä. (En lopulta desinfioinut, koska kanootti oli kuiva ja loinen kuolee myös kuivuuteen.)

Alla kanootti Vudnejärven rannassa juuri ennen lähtöä [karttalinkki].

Tarkoitus oli meloa Vudnejärven pohjoisosasta alkavaa puroa kohti Goalssjärveä. Vesi oli kuitenkin hyvin matalalla [karttalinkki].

Puro oli melontakelvoton. Kannoin tavarat Goalssjärvelle (1 km). Sen jälkeen palasin kanootille ja aloin raahata. Raahatessa piti varoa, ettei vedä kanoottia varvikon seassa olevien terävien kivien yli.

Seuraava puro olisi ollut Goalssjärvestä kohti Vudneluobbalat-järveä. Se oli yhtä kuiva ja kivinen.

Päätin vaihtaa taktiikkaa. Kun purojen kautta ei pääse, suunnittelin reitin järvien kautta kohti Vetsijärveä. Kuvasin jokaisen järven, jonka kautta kuljin. Ne ovat aika samannäköisiä. Olkoon alla esimerkkinä yksi välijärvi antamassa kuvaa kokonaisuudessaan laakeasta maisemasta.

Laitoin leirin pystyyn Vudneluobbalat-järven itärannalle.

En ollut huolestunut etenemisen hitaudesta. Päinvastoin eteneminen sujui vallan hyvin. Minulla oli vahva olo. Kaikki sujui erinomaisesti. Nautin suunnattomasti olostani suuressa autiudessa vain muutama tunturikoivu ympärilläni. Odotin huomista toiveikkaana.

Sunnuntai 10.6.2018

Kuva leiripaikalta kohti itää. Keltainen varustekassi on jo kannettu taakse nimettömälle järvelle. Kanootti kannetaan seuraavaksi.

Yllä olevan järven läpäistyäni oli vielä yksi välijärvi ja sitten 900 metrin kantaminen Vetsijärven itä/etelähaaraan [karttalinkki]. Kivikkoisen maaston vuoksi kannoin kanoottia tällä kertaa olalla.

Jotta olin etenemisen suhteen joustava, olin valmistautunut näin:

  • Kaikki leiritavarat ovat kahdessa säkissä, jotta niitä on helppo alkaa kantaa: iso säkki selkään, pienempi vatsan päälle.
  • Kun kaksi säkkiä on kannettu seuraavan vesialueen ääreen, kanootti on mahdollista joko raahata maata myöten tai kantaa olalla.

Otin myöhemmin Vetsijoen loppupuolella itsestäni seuraavan kuvan, jossa näkyy varustukseni melontatilanteessa. Iso säkki on kanootissa selän takana ja pieni säkki edessä (molemmat keltaisia). Myös joella olin aina valmis joustavasti kantamaan varusteita pahojen paikkojen yli.

Takaisin Vetsijärvelle, jonka pitkään itä/etelähaaraan olin juuri saapunut. Järven koko ei ole suuren suuri – se mahtuisi 5 x 6 kilometrin suorakaiteeseen. Ympäristö on laakea – ei suuria tuntureita lähettyvillä. Vetsijärven erikoisuus on kapeat pitkulaiset saaret.

Minulla ei ollut kiirettä lähteä Vetsijoelle, sillä aikaa oli runsaasti. Ajattelin nousta ylös Fallejokea, joka tuo Vetsijärveen paljon vettä Kaldoaivin tuntureilta. Näin saisin hauskan tunturielämyksen ja hyvän leiripaikan tunturista, jonka jälkeen olisi huomenna mahdollista hurauttaa Fallejoen kosket alas Vetsijärvelle ennen jatkoa Vetsijoelle.

Hyvä ajatus, mutta kävi ilmi, että Fallejoki oli liki yhtä kuiva kuin aiemmat purot [karttalinkki].

Jäin syömään ja pohtimaan tilannetta.

Katsoin Vetsijärven karttaa, jonka veden värin olen alla olevassa kuvassa tummentanut.

Järvihän on elefantti. Kolmijalkaisen norsun mutkainen häntä on vasemmalla (Vetsijoki). Kärsä roikkuu alhaalla. Korvia ei ole, mutta norsun silmä on suuri saari norsun päässä.

Sää oli tyyni ja aikaa olisi, joten voisin meloa Vetsijärveen jonkin reitin, jonka gps-jälki muodostaisi kuvion. Mittasin kartalta, että järven kierto olisi kokonaisuudessaan yli 30 km, joten siihen en ryhdy. Voisin keskittyä norsun silmään ja tehdä ympärille jotain abstraktia. Kuvio alkoi rakentua päässäni.

Mutta sitä ennen oli laskettava Fallejoki alas kohti Vetsijärveä – siis kannettava kanootti esim. tämän kohdan yli.

Fallejoen loppu. Tyyni sää ja tasainen vedenpinta.

Lunta.

Fallejoen lopussa on ränsistynyt taloryhmä, jonka voi valokuvata paikallisen mäen päältä [karttalinkki].

Sama ympäristöään korkeampi mäki tarjoaa hyvän maiseman Vetsijärven ulapalle.

Lähdin melomaan suunnittelemaani kuviota. Pysähtelin rannoilla, jotta sain talteen erityisiä maisemia. Tämä kapea niemi sijaitsee aivan Fallejoen suulla.

Tässä toinen niemi, joka työntää pitkän kaulansa kohti norsun silmää [karttalinkki].

Vetsijärvessä tuntui olevan paljon kalaa. Mitä lajia, en tiedä. Paljon mulahduksia ja niistä seuraavia renkaita, kun kiersin illan mittaan Vetsijärven rantoja.

Meloin toistuvasti norsun silmään ja takaisin. Alkoi sataa ja tuulla. Miellyttävän tyyni järvenpinta ei ollut enää tyyni, vaan aaltoili. Jouduin puristamaan melaa tosissaan, kun etenin vastatuuleen kohti järven keskellä sijaitsevaa silmää.

Seurasin horisontin maastoa ja samaan aikaan gps-paikanninta, johon kuvio piirtyi. Sadepisarat kimpoilivat takista ja kastelivat housut. Kello oli 20:45, kun olin melonut 5 tuntia 37 minuuttia. Enää yksi etappi länsirannalta silmään, pupillin ohi ja olen valmis leiriytymään (sininen melontaa, punainen kanootin raahausta).

Paska.

Viimeisellä etapilla meloin silmäsaaren väärään kärkeen. Alla selvennykseksi mikä meni pieleen sekä keltaisella värillä korjattuna kuinka olisin halunnut sen reitittää.

Hämmennys ja potutus kesti 10 sekuntia.

Jos joku ei ole koskaan keskittynyt tunteja putkeen täysillä – vaikka tällaiseen yhdentekevään asiaan – ei voi tietää, että urakan ollessa ohi ei olekaan hirveästi väliä menikö oikein tai pieleen. Tärkeämpää on vapautua stressistä.

Nyt joku kysyy, miksi sitten ollenkaan stressata? Noh, se vaan on niin mahtavaa yrittää hallita jotain suurta muotoa. Silloin kun muoto toimii, se hykerryttää koko kehoa. Entäs tämä silmäjuttu, toimiiko? Ei erityisesti. Hyvä yritys kuitenkin.

Olin kuvion tehtyäni sateesta märkä (kuvion pituus 25 kilometriä). Sade rankkeni. Pystytin teltan Vetsijärven rantaan, lukossa olevan kämpän pihaan [karttalinkki].

Maanantai 11.6.2018

Sade jatkui koko yön. Sade jatkui aamulla. Satakoon. Retkeilijä on tuskin koskaan niin innoissaan sateesta kuin minä olin. Fallejoki oli ollut eilen kuiva. Tarvittiin paljon sadetta, jotta Vetsijoki olisi melottavissa kunnialla alas.

Alla näkymä Vetsijärvelle sekä lähtöranta, jossa on pienehkö laituri.

Vetsijoen ensimmäiset kosket olivat leveitä ja matalia. Jouduin aika ajoin nousemaan kanootista ja taluttamaan kanoottia matalien virtapaikkojen yli.

Kosket paranivat. Ensimmäinen todella vauhdikas II luokan koski on alla oleva [karttalinkki].

Vetsijoen hienous alkoi tulla esille. Useimmat kosket ovat kivisiä, mutta sujuva laskureitti kivien välistä löytyy, kunhan osaa lukea virtaa. Pujottelua tarvittiin.

Koko päivän satoi. Alla olevassa kuvassa kello on 16, kun maltoin ottaa kameran esille ottaakseni kuvan: tämä varsin tyypillinen koski päättyy kivitarhaan, josta silti löytyy aukko laskea läpi kolistelematta [karttalinkki].

Heti seuraava koski ryntää päin soratöyrästä ja kääntyy sitten oikealle. Tämäkin mentävissä läpi ongelmitta.

Minulla ei ole kuivapukua. Melon tavallisissa retkeilyvaatteissa, joiden päälle vedän tarvittaessa kumisen sadetakin ja sadehousut. Kun on liikkunut ulkona 8 tuntia jatkuvassa sateessa (tällä kertaa satoi myös räntää), kylmyys ja kosteus löytävät tiensä kumikerrosten läpi.

Sade lakkasi. Päätin lopettaa koskien laskun aikaisin ja vetää ylle lämmintä villaa. Pian klo 17 jälkeen teltta oli pystytetty, jotta se ehtisi kuivaa ennen yötä.

Kuvassa Vetsijoen vartta, jossa punainen telttani erottuu oikeassa reunassa mäen päällä [karttalinkki].

Tiistai 12.6.2018

Tästä eteenpäin sain retkeillä ilman sadetta, mutta yhä aamusta iltaan alle 6 asteen lämpötilassa. Lienee selvää, että yhtään hyttystä tai mäkärää en koko retkellä nähnyt.

Alla eräs tyypillinen Vetsijoen koski, jota kuvasin soratöyrään päältä. Välillä virta on selkeää ja reitti helposti valittavissa – välillä virrassa on kiviä, jolloin pujotellaan. Monta kiveä on myös aivan pinnan alla, jolloin nekin täytyy nähdä ennakkoon ja kiertää.

Tässä heti seuraava koski. Joki levenee. Kivien ja valkoisen veden määrä kasvaa. Koski on yhä laskettavissa sutjakkaasti läpi, kunhan reittivalinta on hyvä.

Virran lukeminen lennosta:

  • Tarkkaile seuraavaa valkoisen veden kohtaa (10 metriä) ja sen takana olevaa seuraavaa kohtaa (20 metriä). Pitääkö siirtää kanoottia oikealle vai vasemmalle? Voiko mennä kumpaa reittiä vain?
  • Tarkkaile virran suurta kuvaa. Minne päävirta kulkee 40 metrin kuluttua? Pitääkö kanootin olla silloin joen vasemmalla vai oikealla laidalla?

Kun tällaisia päätelmiä pystyy tekemään lennosta, on virran lukeminen tarpeeksi kehittynyttä Vetsijokeen. Jos näitä päätelmiä ei ehdi tehdä, törmää pian kiviin tai joutuu joen sille puolelle, jossa vesi on matalaa. Silloin on noustava kanootista ylös ja talutettava menopeli takaisin päävirtaan.

Jotain erikoista. Norjasta Utsjoelle ja Inariin kulkeva sähkölinja ylittää Vetsijoen [karttalinkki].

Vetsijoen ainoan vesiputouksen nimi on Veahcajohgorzi, siis ”Vetsijoenputous” [karttalinkki].

Tämä oli putouksen pienempi itäpuoli. Sen alla oli hajonnut lasikuituinen soutuvene, jonka kappaleita löytyi vielä kaukaa alavirrasta.

Suurin osa putouksen vedestä virtaa länsipuolelta.

Tässä putous kauempaa alhaalta katsottuna.

Kannoin kanootin putouksen ohi. Kantomatka on 200 metriä, jos haluaa kantaa ohi myös kuvan alaosan pienemmän putouksen kuten minä tein.

Koskien määrä kasvoi edelleen, mutta ne jatkuivat laskukelpoisina. Silloin tällöin koskien välissä oli 50-100-metrisiä suvantoja.

Pohjoisessa alkoi näkyä korkeampia tuntureita.

Olin etukäteen suunnitellut mäet ja tunturin rinteet, joihin nousisin Vetsijokea kuvaamaan. Tämä on niistä ensimmäinen. Mäen nimi on Gomufanas [karttalinkki].

Gomufanas-mäen kohdalla on Vetsijoen viimeinen suvanto. Sen jälkeen Vetsijoki on pelkkää koskea ja putoaa viimeisen 9 km aikana 100 metriä kohti Tenojokea.

Tämä on toinen maisema. Kyseessä on Luovosvarri-tunturin kivinen alarinne [karttalinkki].

Pysäytin vauhdin koskessa kuvatakseni tämän vanhan veneen.

Alla olevasta joen kohdasta lähdin kuvaamaan kolmatta maisemaa. Jälleen olin jättänyt taakse leveän kosken, jossa oli pitänyt pujotella lukuisten kivien ympäri ja etsiä reittiä, jossa olisi vettä alla riittävästi.

Kolmas ja kenties mahtavin maisema löytyi Uhcit Luovosvaroaivi -tunturin rinteestä [karttalinkki].

Huikeaa. Ei uskoisi, että ollaan Suomessa. Isompi versio kuvasta tässä.

Seison tuossa 135 metriä sen paikan yläpuolella, johon kanootti jäi. Kuvassa näkyvällä 2,3 kilometrin mittaisella pätkällä joki putoaa käsittämättömät 25 metriä lisää.

Koska olin jo korkealla tunturissa, kävin Uhcit Luovosvaroaivin huipulla, korkeus 335 metriä [karttalinkki].

Perinteisempi poseeraus (tunturin takana Vetsijoki).

Palasin kanootille.

Vetsijoen jyrkkyyden ja kivisyyden yhdistelmästä seurasi ongelmia. Olen tottunut lukemaan virtaa ja tekemään nopeita ratkaisuja (oikealle tai vasemmalle), mutta nyt ryhdyin tekemään virheitä.

Virranlukunopeuteni ei riittänyt. Peräkkäiset esteet olivat liian lähellä toisiaan. Aloin ajaa toistuvasti päin kiviä tai ahtaisiin paikkoihin kahden kiven väliin, johon jäin jumiin.

Silloin oli nostettava ahteri penkistä, aseteltava kumisaapas ja toinenkin koskeen, nostettava yksikätisesti kanootti pois pinteestä toisen käden ottaessa melalla tukea jostain, ohjattava menopeli parempaan paikkaan, ja – hops – potkaistava reippaalla töytäisyllä itsensä takaisin alukseen ja alus virtaan.

Yhtään asiaa ei helpota Vetsijoen lukuisat mustat kivet. Kivet eivät ”helota” veden alta paikkansa paljastaen, vaan monta kertaa ajoin päin vedenalaista kiveä, jota en nähnyt ennakoon. Vetsijoen kaltaisessa kivirunsaassa virrassa vedenalaista kiveä ei usein voi havaita veden väreilystä – kun koko joki on täynnä väreilyä.

Alla on paikka, jota kävelin tarkastelemaan ennakkoon ja totesin, että nyt riittää. Vaisto kertoi, että jos jatkan, menen liian suurella riskillä.

Ryhdyin uittamaan kanoottia virrassa.

Minulla on aina 5–15 metrin naru kanootin perässä (isompaan jokeen pitempi naru). Narun päässä on solmu, jota voin puristaa ja niin tiedän, että kanootti ei karkaa (pitempään naruun solmuja parin metrin välein). Se on vain naru, mutta sopivasti vetämällä ja päästämällä (sekä melalla tökkimällä) voin uittaa kanootin haluamaani paikkaan.

Yllä olevassa kuvassa naru on liian lyhyt. Jos minulla olisi pitempi naru, voisin töytäistä kanootin virran keskelle, antaa narun juosta ja kanootin laskea könkäästä alas, jonka jälkeen köysi heti tiukalle, jolloin kanootti palaisi takaisin joen oikeaan laitaan. (Siinä on toki riski: on mahdollista, että könkään takana on kivi, jota en näe, johon kanootti jää kiinni ja täyttyy vedellä, jolloin tulee kiire saada lyijynraskaaksi muuttunut kanootti äkkiä eteenpäin, jotta tavarat eivät lähde kellumaan alavirtaan.)

Lyhyellä narulla piti tehdä näin: Ohjasin kanootin tuohon, jossa se kuvassa on, heitin narun takaisin kanoottiin, hyppäsin melan kanssa kanootin yli taaemmalle kivelle, nostin kanootin ahtauman yli (ensin keula, sitten perä). Otin jälleen kiinni narusta, hyppäsin takaisin oikean rannan kivelle, jatkoin uittamista. Siis paljon enemmän työtä, mutta toki parempi tehdä se varmasti kuin nopeasti.

Kanootin uittaminen kivisessä virrassa on jatkuvaa arviointia ja keplottelua, teki sen kuinka tahansa.

Joessa oli paljon kivivalleja, joiden läpi tai yli ei voinut meloa tällä niukalla vesimäärällä. Alla oleva valokuva on kohdasta, josta aloin jälleen meloa.

Tosin näin jyrkässä joessa ”aloin meloa” pitää kirjoittaa lainausmerkkeihin siksi, että kelluin vain hetken joen reunassa, jossa vesi virtasi hitaammin ja hallittavammin kuin kiivaassa päävirrassa. Tarkoitus oli jäädä kiinni reunan kivikkoon ennen seuraavaa köngästä, jossa voin jälleen nousta kanootista ja nostaa kanootin kivikon yli (alakuva) [karttalinkki].

Etenin tällä lailla hitaasti 800 metrin matkan, johon kului aikaa noin tunti. Oli aika leiriytyä viimeisen kerran Vetsijoella (punainen teltta kuvan oikeassa laidassa) [karttalinkki].

Keskiviikko 13.6.2018

Tähän könkäseen päättyi Vetsijoen jyrkkä osuus.

Kun näitä valokuvia katsoo, niin on selvää, että kunkin yksittäisen kohdan voisi laskea kanootilla. Niin tämänkin. Tämä köngäs ei kuitenkaan ole yksittäinen kohta vaan viimeinen pykälä kilometrin pitkässä sarjassa hankalia kohtia peräkkäin.

Takaisin kuvaan, josta näkyy melontavarustus: päässäni on kypärä (tietysti) ja jalassani sadeasun housut. Näin varsinaiset retkihousut eivät turhaan kastu koskien kuohuissa.

Lyhyen melonnan jälkeen jatkoin taas uittamista ja ”melontaa” noin kilometrin verran. Sen jälkeen kivien määrä väheni ja laskin koskia, kunnes Vetsijoen ainoa silta tuli näkyviin [karttalinkki]. Selfien paikka.

Parkkeerasin kanootin sillan alle ja lähdin (neljännen kerran) tunturiin hakemaan maisemakuvaa, jossa Vetsijoki yhtyy Tenojokeen [karttalinkki]. Isompi kuva tässä.

Kuvia tästä paikasta on kaksi, koska molemmissa on puolensa. Isompi kuva tässä.

Kylä alhaalla on nimeltään Vetsikko. Tarjolla vuokramökkejä lohenkalastuspalveluita.

Palasin takaisin kanootille. Söin sillan alla, jonka jälkeen laskin viimeisen Vetsijoen kilometrin kohti Tenojokea. Myös tässä finaalipätkässä oli hankalaa pujottelua. Ajoin kerran kivelle, josta irti päästäkseni oli annettava kanootin pyörähtää ympäri, jonka jälkeen laskin koskea takaperin, kunnes sain kanootin käännetyksi oikein päin. Huolimattomuutta, mutta tässäkään kaatuminen ei ollut lähellä.

Sitten Tenojoki otti kanootin vastaan rauhallisilla tunturimaisemillaan.

Tavoite oli meloa illan aikana Nuorgamiin, jonne melonta päättyisi. Matkaa oli yli 30 km, mutta tämä on Tenojoki.

Tenojoki virtasi sileänä lujaa. Välillä vain katselin alla vilistävää joen pohjaa – kanootti kun liikkui melomattakin 4–7 km/h. Oli järkevää ohjailla virtauksen suuntaan, sillä vesi oli matalalla, leveässä joessa matalikkoja ja päävirta siirtyi vuorotellen Norjan tai Suomen puolelle.

Melottuani Tenoa 20 km vauhti kiihtyi ja vesi ryhtyi aaltoilemaan. Sitä odotinkin, sillä olin saapumassa Alakönkäälle, Tenojoen suurimmalle koskelle.

Väistelin kiviä pysytellen lähellä Suomen puoleista rantaa, jotta voisin tarvittaessa pysähtyä. Menossa oli jännitystä, sillä vesi virtasi rannan lähelläkin 8–10 km/h enkä ole tottunut pujottelemaan noin vauhdikkaassa virrassa.

Pysähdyin pari kertaa noustakseni kanootista varmistamaan turvallista jatkoreittiä. Laskin kanootin onnistuneesti Alakönkään kiivaimman osan niskalle yksinäisen kalamiehen katsellessa touhujani [karttalinkki].

Alakönkään kiivain osa on 250 metrin pituinen. Ei tehnyt mieli koettaa sen laskemista, vaikka hyvällä suunnittelulla se olisi saattanut olla mahdollista rannan läheltä avokanootillakin – ehkä.

Alakönkään mittakaava, vauhti ja voima eivät käy ilmi valokuvasta. Paikan päällä mieleen hiipii hämmennys. Näin ison joen julmassa koskessa ei tunne oloaan rauhalliseksi.

Kannoin tavarat kosken ohi.

Alakönkään ranta on 15 metrin leveydeltä täynnä erikokoisia pyöreähköjä kiviä aina 2 metrin kokoon asti. En jäänyt tutkimaan Alaköngästä enempää, vaan kiirehdin jatkamaan matkaa.

Matka Alakönkäältä Nuorgamiin on 8 kilometriä. Tuolla välillä Teno ei enää juuri virtaa.

Saavuin Lomakylä Nuorgamiin klo 19 jälkeen. Tähän samaan paikkaan olin lopettanut myös vuoden 2017 melontaseikkailun, jossa meloin kaverin kanssa Kaldoaivin läpi Vaijoki-Pulmankijoki-reittiä. Silloin saavuimme perille alavirran puolelta.

Pullistelua.

Yhteenveto

Vetsijoen pituus on vain 36 kilometriä. Tuona aikana se laskee Vetsijärvestä (274 metriä) Tenojokeen (54 metriä) = yhteensä 220 metriä. Laskin kaikki kosket paitsi vesiputousta ja joen loppuosan kivirunsaita koskia.

Vetsijoki yllätti kertakaikkisen positiivisesti. Miten näin hieno melontajoki voi olla näin tuntematon? En ole edes kuullut kenenkään meloneen sitä ennen tätä.

Satelliittikuva kertoo Vetsijoen sijainnin sinisellä gps-jäljellä (melomani muut joet ovat keltaisia – patikointi ja kanootin kantaminen näkyy punaisena).

Ohessa tarkempi kartta, jossa näkyy myös muutamia naapurijokia, joita on käsitelty tässä blogissa (Tsuokkajoki 2016 ja Vaijoki-Pulmankijoki 2017).

Edelleen tarkemmin.

Gps-paikannin näytti loppulukemia 170 km. Siitä 127 km oli ollut kanootin liikuttelua. Siitä puolestaan 15 km kanootin kantamista/raahausta. Patikointia yhteensä 57 km.

Lasken retkillä ”aktiivitunteja”, jotta muistiin jää numero, joka kuvaa reitin rasittavuutta = gps-paikantimen aika liikkeessä 39 tuntia + aika levossa 9 tuntia jaettuna kahdella = 39 + 9/2 = 43,5 tuntia. Tämä 6 päivän retki oli siis helpompi (lyhempi) kuin esim. Vaijoki-Pulmankijoki-retki, jossa aktiivitunteja oli 53.

Kannattaako Vetsijokeen mennä melomaan?

Kannattaa. Joki on mahtava. Seuraavin rajoituksin:

  • Pitää olla ketterä kanootti – käytännössä yksikkö. (En hevin usko, että yhteispeli kaksikolla voi onnistua Vetsijoen kiperissä koskissa.)
  • Pitää olla kokemusta virran lukemisesta ja nopea reagointikyky. (Ilman näitä retkestä tulee piinaava kokemus, jossa törmäillään jatkuvasti kiviin, kaadutaan tai kannetaan pitkiä matkoja koskien ohi, jotka taitavampi meloja laskisi sujuvasti.)
  • Pitää olla tarpeeksi korkea vesi.

Mistä tietää onko vesi korkea? Vetsijoessa ei ole Suomen ympäristökeskuksen automaattista vedenkorkeuden mittapistettä, josta voisi seurata virtaamaennusteita. Maantieteellisesti lähin vastaava on Patonivan mittapiste Utsjoessa, joka ilmoitti virtaaman olleen retken aikana seuraava:

Kun Vetsijärvellä satoi runsaasti 10.-11.6.2018 nostaen vedenkorkeutta 11.-13.6.2018, niin samoin kävi myös Utsjoen Patonivassa, joka on 14 km Vetsijokea lännempänä (kaavion mustat symbolit):

  • Su 10.6.2018 Patonivan virtaama 20,5 m3/s.
  • Ma 11.6.2018 Patonivan virtaama 21,5 m3/s.
  • Ti 12.6.2018 Patonivan virtaama 24,5 m3/s.
  • Ke 13.6.2018 Patonivan virtaama 23,5 m3/s.

Patonivan virtaama ei kasvanut kovin paljon: sunnuntaista tiistaihin vain 20 %. Kenties sateet keskittyivät enemmän Kaldoaivin keskusalueen tuntureille ja ne vaikuttivat enemmän Vetsijokeen? Vankkaa todistetta ei ole, mutta voidaan sanoa näin:

Jos Patonivan virtaaman ennustetaan olevan vähintään 25–30 m3/s haluttuina melontapäivinä, niin Vetsijoen voi noina päivinä meloa riittävällä vedellä.

Uskon meloneeni Vetsijoen aivan minimivedellä, jolla se on sujuvasti mentävissä. Korkeammalla vedellä meno on vauhdikkaampaa, mikä voi tarkoittaa koskesta riippuen helpotusta (vähemmän kiviä, selkeämpi meno) tai hankaloitumista (vähemmän aikaa väistää kiviä).

Alla pitkän ajan kaavio Utsjoen Patonivan virtaamasta [linkki sama kuin edellä eli tämä]. Violetti käyrä ”havaintojen mediaani” kertoo, että keskimääräisenä vuonna Patonivan virtaama on vähintään 25–30 m3/s toukokuun viimeiseltä viikolta kesäkuun puoliväliin. Tämä on myös se ajankohta, jolloin Vetsijoki kannattaa meloa.

Toivotan lukijoille hyvää juhannusta 2018.

Seuraavat Lapin melonnat aloitan heinäkuun 2018 alussa. Niistä lisää myöhemmin.

Mainokset

4 Responses to Melontaretki Vetsijoelle 8.-13.6.2018

  1. Jorma Holmström says:

    Jälleen viimeisen päälle kuvaus ja ohjeistusta erämaamelontaan! Hyviä nuo etenemisen tilannekuvaukset, vedenkorkeuden arvioinnin opastus vielä lisänä ja gbs-piirros! Aika haaste on jo eteneminen sinänsä ja tehdä vielä sitten tällaista kuvaamista ja tekstiä. Tulee mieleen ajat kun kartoittamattomia alueita muinoin tutkittiin ja dokumentointiin kuvaamalla, kiitos!

    • Kiitos kommentista. Hienoa kuulla, että teksti ja raportointi toimivat ja ovat kiinnostavia, vaikka ovat (luultavasti) hiukan pitkiä sellaiselle, joka esim. vain katselisi kauniita maisemakuvia kotisohvalta. Kohdeyleisöäni ovat nimenomaan toiset retkeilijät.

  2. Lasse Lahti says:

    Heps, hienon näköistä hommaa. Mikä kanootti sulla tuossa on käytössä?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: