Melontaretki Käsivarren kautta Norjan Reisaelvalle 30.6.–7.7.2018

Suomen Käsivarresta alkaa yksi hienoimmista melontareiteistä, Poroeno–Lätäseno. Retki alkaa perinteisesti lentämällä vesitasolla Porojärvelle, josta loppu on alamäkeä joessa.

Ei kelpaa minulle! Tein seuraavat muunnelmat:

  • En lennä. Kannan kanootin Käsivarteen Norjan puolelta Didnojohkan reittiä. Näin saan meloa Suomen kauneimpien tunturijärvien läpi.
  • En jatka Poroenosta Lätäsenoon (Lätäsenon menin 2014). Kannan kanootin Norjan Reisaelvalle, joka on kuulemani mukaan huikea kanjonijoki.

Tästä kehkeytyi totisesti monivaiheinen retki. Kuvituskuvia on kaksi: maisema Urtasjärvelle–Riimmajärvelle, joiden läpi meloin 2.7.2018 [karttalinkki].

Reisaelvan tuplavesiputous Imofossen, jota ihailin 6.7.2018 [GodTur.no-karttalinkki].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Lauantai 30.6.2018

Saavuin bussilla Kilpisjärvelle klo 16 jälkeen. Hyttysiä ei ollut kylmän alkukesän vuoksi maastossa lainkaan – mahtava juttu.

Olin etukäteen aprikoinut mitä reittiä kantaisin kanootin Käsivarren sisäosiin.

  • Perinteinen vaellusreitti alkaa Kilpisjärveltä pohjoiseen kohti Suomen korkeinta kohtaa Haltitunturia. Hylkäsin tämän. Reitti ei johda Urtas- ja Riimmajärville ja se on muutenkin vaivalloinen (liikaa ylä- ja alamäkiä).
  • Oikopolku on tarjolla Norjan puolelta Didnojohkan reittiä kohti itää. Valitsin tämän. Reitti on lyhyempi (pelkkää nousua) ja antaa lisäpalveluina maisemat Käsivarren kauniille tunturijärville.

Taksikyyti pudotti minut alla olevaan risteykseen [GodTur.no-karttalinkki].

Risteys on 410 metriä meren pinnasta.

Risteyksestä alkaa kiemurteleva hiekkatie ylämäkeen, joka oli riittävän tasainen, jotta pystyin vetämään kanoottia kärryisssä samalla, kun kannoin muita retkitavaroita selässä.

Hiekkatie (1,7 km) päättyy vesivoimalan padolle, jossa vaiheessa ollaan 510 metriä meren pinnasta.

Kun siirrytään kivisiin tunturipolkuihin, kärryistä ei ole apua.

Ryhdyin kantamaan tavaroita ylärinteeseen kahdessa erässä. Vein ensin teltan ja muut retkitavarat sopivaan paikkaan, johon pystytin teltan (620 metriä meren pinnasta). Sitten kävelin takaisin voimalapadolle ja kannoin kanootin samaan paikkaan. Tämän pitemmälle en lauantaina ehtinyt (kävelyä 9,5 km – tieltä 3,8 km).

Kuva telttapaikasta – teltan peräpää osin tunturipolun päällä.

Samaa reittiä käyttivät muutkin. Jyväskyläläinen vaeltajapariskunta ihmetteli kulkusuuntaani, kun olin palaamassa kanoottia hakemaan ja ilmoitin meneväni Lossujärvelle: menet väärään suuntaan! Tavaroiden moninkertaisen kantamisen idea ei selvästikään ollut heille tuttu. 😀 (Heiltä opin käsitteen ”Yliperä” – tarkoittaen suurtunturien aluetta Käsivarren Lapissa.)

Vielä yksi huomio. Tunturipolussa on mahdollinen eksymiskohta. Tässä GodTur.no-karttalinkissä (keskeillä kuvaa) toinen tunturipolku jatkuu suorana kaakkoon seuraten pienempää jokea. On ymmärrettävä kääntyä vasemmalle oikeassa kohdassa ja jatkettava Didnojohkan vartta.

Sunnuntai 1.7.2018

Aivan telttapaikan lähellä Didnojohkassa on vesiputousten ketju. Joki kulkee tässä kohdassa kanjonissa, joten hain ruokavedet pienemmästä purosta.

Päivän tavoite: rahdata kanootti Suomen puolelle Lossujärveen. Kuinka onnistui?

Aamupäivä sisälsi kanootin kantamista, paluuta takaisin teltalle, teltan purkua ja taas kantamista. Maastossa oli yhä lunta.

Käveltyäni yhteensä 16 km (eli edettyäni siitä kolmasosan = 5,3 km) olin toimittanut kaikki varusteet Didnojavrin rantaan (794 metriä meren pinnasta), jossa keittelin itselleni lounaan ja kokosin kanootin [GodTur.no-karttalinkki].

Maiseman taustalla voi aavistaa korkeampien tunturien välissä laakson, jossa Lossujärvi sijaitsee.

Meloin järven yli myötätuulessa. Mikä mahtava helppous. Heiluttelet hiukan käsiä, kanootti liikkuu, varusteet liitelevät vetten yli.

Didnojavrin jälkeen alkoi kantaminen ja melonta pienempien järvien yli. En purkanut kanoottia vaan kannoin sitä koottuna olalla. Kuvassa seuraava järvi (korkeus 811 metriä).

Ja sitä seuraava järvi (korkeus 817 metriä).

Kuvan takaa siinsi kannaksen takana keltainen Loassuhytta, Norjan puoleinen autiotupa [GodTur.no-karttalinkki]. Meloin sinne.

Loassuhytta on kaikille avoin tupa. Sen avoimella puolella voi nukkua ja jättää nimen vieraskirjaan aivan kuin Suomen autiotuvissa.

Tämä oli toinen vierailuni Loassuhytalla. Vuonna 2004 olin täällä hiihtovaelluksella.

Enää yksi pieni 50 metrin lammikko ennen Suomen rajaa ja poroaitaa.

Lammikko on virheellisesti merkitty Maanmittauslaitoksen karttaan suoksi [karttalinkki] – kenties siksi, että se on niukasti Norjan puolella eikä ole viitsitty olla tarkkoja?

Lammikon takana on poroaita, jonka toisella puolella päivän tavoite: Lossujärvi.

Siis aidan läpi. Suomen puolelta katsottuna aidan takana näkyy Suomen ja Norjan raja, keltainen virallinen rajapyykki.

Tavoite saavutettu. Kanootti Lossujärvellä, joka on hiukan Norjan järviä alempana (korkeus 809 metriä).

Kantaminen oli sujunut suunnitelma mukaan – ei yllätyksiä. Se on vain kovaa työtä.

Sitten hupi. Koska aikaa oli, lähdin korkeammalle maastoon hakemaan lisäkuvia. Näkymä länteen. Noiden järvien yli olin tullut. Kuvauspaikka nimetön tunturiharjanne, 920 metriä [karttalinkki].

Loassuhytta lähikuvassa (tummempi laatikko).

Näkymä etelään/kaakkoon. Suomen autiotupa (Lossujärven autiotupa) on niin maaston värinen, ettei erotu muuten kuin punaisen renkaan sisällä.

Yllä olevan kuvan keskellä on Suomen viidenneksi korkein kohta, Loassonibba-tunturi, 1190 metriä [Wikipedia].

Näkymä itään. Urtasjoki. Huomenna jatkan tuonne.

Vielä ylemmäksi halusin. Ensi kertaa melani on yli 1000 metrissä [karttalinkki]. Tästä näkyy koko Lossujärvi (sekä Lossujärveä osin peittävä kumpare, josta olin ottanut aiemmat kuvat).

Palasin alas ja pystytin teltan Lossujärven autiotuvan viereen. Osin siksi, että tuvassa oli jo asukas (nuori mies) ja halusin seuraavana aamuna lähteä kantamaan varhain häntä häiritsemättä.

Alla olevat kuvat teltasta ja autiotuvasta ovat jo seuraavan vuorokauden puolelta. Teltan yläpuolella on yli 1000-metrinen tunturi, jossa kävin.

Toinen suunta.

Maanantai 2.7.2018

Heräsin yöllä, kun joku pyrki telttaan sisään. Mitä hemmettiä. Poro hankasi sarviaan telttakankaaseen. Häivy pois, huusin.

En halunnut keskeyttää unia, mutta kurkistin ulos. Ympärilläni oli porolauma. Tämä yksi oli yrittänyt telttaan (takana Loassonibba).

Ei ollut vaikea valokuvata tätä poroa. Se kierteli telttaa.

Kierteli ja lähestyi.

Kauniit meikit joo, muttei kiinnosta. Kuorsaukseni ei ole poron rykimä-ääntä. Etsi elämäntoveri muualta kuin punaisesta teltasta.

Porot kaikkosivat mutta palasivat aamuyöllä. Eivät enää yhtä kiimassa.

Lähdin kantamaan kanoottia klo 8. Pakkasin kanootin rullalle, sillä olen aiemmin mitannut, että kanootin purku + rullan kantaminen selkärepussa + kanootin kokoaminen sujuu nopeammin kuin olalla kantaminen, jos matka on yli 2 kilometriä.

Matkaa oli yli 5 kilometriä. Maisemat Urtasjoen laaksossa ovat mainiot.

Kanootin kantaminen selkärepussa on aivan samannäköistä kuin minkä muun tahansa lastin kantaminen. Vain kärryt kädessä paljastavat, että säkissä on jotain epätavallista.

Kannoin varusteet Urtasjoen eteläpuolella, sillä mittasin, että säästän siinä 500 metriä per suunta. Patikoijat kulkevat pohjoispuolta, jossa menee yleisesti käytetty polku, mutta heidän päätepiste ei olekaan Urtasjärvi kuten minulla.

Ja miksi yleensä kantaa, olisihan siinä Urtasjoki, jota voi meloa? Urtasjoki on kuitenkin liian pieni ja kivinen.

Noita samoja kivivyöhykkeitä oli minunkin toisinaan ylitettävä – kenties pohjoispuolen polku on siinä suhteessa selkeämpi, että rakkaa on vähemmän?

Kannettuani kanootin (5,3 km per suunta) palasin teltalle syömään, jonka jälkeen kannoin loput varusteet Urtasjärvelle. Pumppasin kanootin takaisin kokonaiseksi. Sen jälkeen lähdin maastoon kuvaamaan näkymää. Urtasjärvi ja takana Riimmajärvi. Huikeaa [karttalinkki].

On siellä alhaalla kanoottikin, mutta pitää ottaa zoomaus käyttöön (mustaa, punaista ja keltaista väriä kuvan vasemmassa alakulmassa siinä, missä järvi ulottuu eniten vasemmalle).

Meloin Urtasjärveä kilometrin ja käännyin ympäri. Varjossa oleva jyrkänne on nimeltään Urtaspahta. Aiempi maisemakuva oli taaemmalta kumpareelta, jolla ei ole erityisnimeä (tarkemmin kumpareen puolivälistä, sillä tällä kertaa en ollut jaksanut kivuta mäen päälle).

Huom! En kuvaa kanoottini keulaa siksi, että se on mielestäni kaunis. Se vain kertoo, että kuva on otettu kanootissa istuen. (Parhaat kuvat saa nimenomaan muualta kuin kanootista.)

Urtasjärvi ja Riimmajärvi ovat samalla korkeudella (677 metriä). Niiden välissä on noustava kanootista kerran ja nostettava väline oikeanpuoleiseen kanavaan, jonka jälkeen järvestä toiseen pääsee.

Riimmajärvellä on tutustumisen arvoinen autiotupa, Urtashotelli. Panoraaman taakse mahtuu koko 2,5-kilometrinen Urtaspahta [karttalinkki].

Tuvan seinässä on kyltti: ”Hotelli Urtas”. Tässä erilaisessa autiotuvassa ei ole Metsähallituksen puuhuoltoa, mutta kyllä siinä porukkaa vierailee. Kiitän pietarsaarelaista vaeltajaa, joka otti alla olevan valokuvan.

Urtashotellista löytyy historiatietoa Patikka.net-sivustolta.

Pietarsaaren mies otti myös ainoaksi jääneen kuvan, kun olen vesillä.

Seuraava ponnistus tapahtuu Riimmajärvestä Luohtojärveen. Kivinen 200 metriä pitkä välijoki ei salli melontaa, vaan kanootti on kannettava yli. Alla oleva kuva kantamisen jälkeen [karttalinkki].

Luohtojärvestä on 1,1 kilometrin matka Vuomakasjärveen. Tässä Urtasjoen virtaus on suureksi osaksi tarpeeksi selkeä melottavaksi, mutta sisältää liikaa könkäitä, joten kannoin senkin ohi.

Tämä oli ollut lämmin päivä, +23°C. Oli mahtavaa uida päivän hiet pois ja pystyttää teltta Vuomakasjärven rantaan.

Tiistai 3.7.2018

Aurinko porotti aamulla telttaan. Heräsin eilistä aiemmin ja olin liikkeellä pian klo 6:30 jälkeen.

Suomen komein vesiputous Pitsusköngäs olisi 1,5 km päässä mutten lähtenyt sitä katsomaan. Tällainen on Pitsusköngäs (valokuva 2012, jolloin patikoin putouksen ohi).

Meloin Vuomakasjärven yli, minkä jälkeen tarkastelin tovin koskea patikoijien sillan alla. Tässä joen nimi on Vuomakasjoki [karttalinkki].

Aivan laskettavissa, mutta kannoin kanootin etelän puolelta ohi (30 metriä). Ei riskejä heti aamulla.

Sillan alapuolella Vuomakasjokea voi edetä meloen jonkin matkaa, kunnes on kannettava 200 metriä kohdassa, jossa joki ahtautuu kapeikkoon [karttalinkki].

Huomaa päässä oleva liina, joka suojaa auringolta. Tein siitä filmin.

Kapeikko toisesta kulmasta.

Tämän jälkeen jokireitillä ei ole kantopaikkoja. Vuomakasjoki on tosin kivinen, mutta sopivasti kiviä väistellen ja muutamassa kohdassa sivusuuntaan taluttaen kosket pääsi alas.

Horisontissa näkyviin tuli Saivaara, tunnettu yksittäinen Käsivarren maastokohouma (kuvan keskellä).

Käytyäni lyhyesti Meekon autiotuvalla (jossa tein aiemman filmin), meloin Saivaaran juurelle ja lähdin sitä huiputtamaan.

Saivaaralle nousu on järven puolelta (pohjoispuolelta) jyrkkä ja louhikkoinen – yleensä Saivaaraa lähestytään eteläpuolelta, jossa maasto on helppo kävellä. Joka tapauksessa Saivaaran nousun viimeinen vaihe tapahtuu vaaran itäpuolelta, josta kulkee polku ylös.

Saivaara, korkeus 830 merenpinnasta. Maisema alas Meekon laaksoon [karttalinkki].

Järvet eivät tuohon lopu, vaan lisää on tulossa, kun kohti itää etenee.

Meloin syömään Jogasjärven autiotuvalle [karttalinkki].

Jogasjärven autiotupa on Käsivarren autiotuvista vanhin, vuodelta 1937, ja tavallisesta poikkeava, sillä sisällä on avotakka [Patikka.net-artikkeli].

Näkymä Jogasjärven autiotuvan rannasta kohti Meekon laaksoa (Saivaara vasemmalla).

Jogasjärven ja Porojärven välissä on tavallista mielenkiintoisempi koski, jossa kanoottia pitää ohjailla tavallista mutkikkaammin. En ikävä kyllä ottanut valokuvaa [karttalinkki].

Meloin Porojärven läpi ja kävin lyhyesti Porojärven autiotuvalla [karttalinkki]. Tästä alkaa melontareitti Poroeno–Lätäseno. Luin tuvan vieraskirjasta, että viimeiksi 3 päivää sitten tänne oli lentänyt 4 hengen porukka kumiveneen kanssa. He aikoivat kalastaa ja edetä Poroenon ja Lätäsenon Markkinaan asti – siis se normaali reitti.

Näkymä Porojärven tuvan ikkunasta.

Lähdin melomaan Poroenoa [karttalinkki]. Ohitin ensimmäisissä koskissa viisi kalamiestä, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan.

Vesi on matalalla ja kiviä näkyvissä. Se on minulle hyvä, sillä olen ketterä kiperissä (hitaan puoleisesti virtaavissa) koskissa, jossa tarvitaan pujottelua. Suuremmalla vedellä tilanne on kannaltani hiukan erilainen: virta vie koskissa vauhdikkaammin, jolloin tarvitaan enemmän suunnittelua, jotta linjat ovat laskukelpoiset.

Ne Poroenon kosket…

Tässä artikkelissa en kuvaa Poroenon koskia sen kummemmin. Minä vain meloin jokea eteenpäin ja laskin koskia. Suurin osa koskista näytti (minulle) helpoilta, joten laskin ne suoraan. Noin kuusi kertaa pysähdyin kosken latvalla, nousin kanootissa seisomaan ja katsoin alas. Sen jälkeen laskin nekin kosket enempää tarkistamatta. (Tässä oli tukena muistikuva, ettei Poroenon alussa ole hirveän vaikeita koskia – annoin siis mennä ja nautin kanootin ohjailusta.)

Poroenon juoksun keskipaikkeilla on Poroharju, jota nousin valokuvaamaan [karttalinkki].

En tunne Poroharjun syntymekanismia, mutta sen pituus on yli 8 km Poroenon molemmin puolin. Sen päällä kulkee patikoijien käyttämä polku.

Hauska sattuma. Yllätin komeasarvisen poron rantapusikosta. Seurasin sitä reilun kilometrin, kun se nousi Poroharjulle, jonka lakea kulkien etääntyi, kunnes päätti laskeutua alas ja uida Poroenon yli.

Poroharjun jälkeen laskin jälleen koskia, yksi toisen jälkeen. Kun alkoi näyttää, että saavutan Tenomuotkan autiotuvan, niin jatkoin myöhäiseen iltaan. Aurinko ei laske horisontin alapuolelle, mutta valokuvista tulee synkempiä.

Nousin Tenomuotkan autiotuvalle klo 22 jälkeen [karttalinkki]. Otin kuvan GPS-paikantimesta, jotta jää muistiin paljonko töitä olen tähän asti tehnyt. Aktiivitunteja 31:13 + 05:19 / 2 = noin 34 tuntia (moving time + stopped time jaettuna kahdella).

Tämä oli reissun puoliväli, sillä Tenomuotkan kohdalla tapahtuu siirtyminen Norjaan Reisaelvan vesistöön.

Tein ilta-aterian tuvassa. Koska hyttyset olivat ilmaantuneet ja tuvassakin niitä oli, päätin nukkua teltassa tuvan takana. (Maasto on kivinen, mutta löysin tasaisen alueen kivien välistä.)

Tähän päättyi retken ensimmäinen puolikas, johon oli kulunut aikaa 3,5 päivää. Suomen Käsivarren Lappi oli totisesti tarjonnut hienoja maisemia. Olin ollut onnekas myös sään suhteen: useimmissa maisemakuvissa aurinkoa.

Edessä oli siirtyminen Norjaan Reisaelvalle, josta en tiennyt juuri mitään, mutta uskoin pärjääväni.

Keskiviikko 3.7.2018

Tenomuotkan autiotupa ei ole ”Norjan puolella jokea”, joten Poroeno on ylitettävä ennen kuin Reisaelvalle pääsee. Tenomuotkan kohta on kivinen leventymä joessa. Suuntasin ylityksen kuvan hiekkapenkereiden vasemmalle puolelle.

Poroenon ylitys on lopulta melko helppo. Ensin 20 metriä melontaa kiivaimman virran yli ja sitten kahlausta kanoottia perässä vetäen. Alla olevassa kuvassa joki on ylitetty ja kuva otettu edellisen kuvan vasemmanpuoleisen hiekkapenkereen päältä.

Tästä 70 metriä eteenpäin kulkee poroaita.

Valtakunnan rajaa merkitsevä kivikasa löytyy viereisen mäen päältä (kuvan taustalla 80 metrin päässä Poroeno).

Tästä oli vain 100 metriä Reisaelvan latvajärveen.

Koska ollaan siirtymässä Itämereen laskevasta vesistöstä Jäämereen laskevaan vesistöön, on kanootti desinfioitava – tämä siksi, ettei levitetä Gyrodactylus salaris -lohiloista vesistörajan yli. (Tornionjoen lohet ovat vastustuskykyisiä lohiloiselle, mutta Reisaelvan lohet eivät sitä kestä. Leviäminen tuhoaisi pahimmillaan koko Reisaelvan lohikannan.)

Lohiloinen kuolee kuivuuteen tai desinfiointiaineeseen. Koska kanoottini oli märkä, otin esille purkin, jossa on Virkon S -pulveria (googlaa ”virkon s hinta”). Tein seuraavasti:

  • Ripottelin ruokalusikallisen pulveria tyhjään mehukeittopurkkiin.
  • Täytin purkin vedellä ja sekoitin (aivan sama minkä vesistön vettä).
  • Kaadoin nestettä kanootin pohjalle.
  • Hankasin sienellä kanootin sisäpinnat niin, että vaahtosi.

Sitten:

  • Käänsin kanootin nurinpäin ja käsittelin pohjan samoin kuin sisäpuolen.
  • Kaadoin nestettä meloihin ja levittelin.
  • Kaadoin nestettä saappaisiin ja levittelin.
  • Loput nesteet kaadoin maahan (ei suoraan vesistöön).

Olin valmis lähtemään Reisaelvan vesistön latvajärvelle, jonka nimi on Deatnomuotkkijavri [GodTur.no-karttalinkki].

Tämä Suomen rajalta alkava jokiura ei ole Reisaelvan pääuoma, vaan sivujoki nimeltään Fallejohka.

Kun latvajärvi on melottu (800 metriä), siitä on 50 metrin kannas seuraavaan järveen.

Pieniä järviä on peräkkäin kuusi. Niiden välit on helppo kantaa, sillä järvien välinen etäisyys on suurimmillaan 200 metriä. Alla viides järvi, jonka takana lakeaan nostaa Sagge-Cierte-tunturi.

Kuudennen järven jälkeen Fallejohka on yhä pieni puro eikä salli melontaa.

Katsoin kartasta, että seitsemäs järvi on kauempana, etäisyys linnuntietä 600 metriä. Ympärillä on monta korkeuskäyrää.

Saavuin järvelle. Hirvitti. Kuinka moni laskisi kanootin tähän rotkojärveen [GodTur.no-karttalinkki]?

Jos tuonne menee ja tulee vastaan stoppi, pääseekö sieltä ylös? Mutta jos en mene, en koskaan saa tietää millainen se on.

Mitä tein? Keplottelin kanootin rotkoon ja lähdin melomaan.

Nousin loivemmassa kohdassa ylemmäs ottaakseni yleiskuvan mistä olin tullut.

Rotkojärvi loppui 500 metrin jälkeen.

Kannoin varusteet seuraavaan 70-metriseen vesialtaaseen, jonka jälkeen täysi pysähdys. Hirveää louhikkoa. Ei mahdollisuutta edetä.

Järki käteen. Nyt kaikki on tehtävä oikein.

  • Rotkosta on pakko nousta. Pakko.
  • Katsoin karttaa. On noustava rotkon itäpuolelle paljakkaan, jossa on ylhäällä helppo kävellä (ei poikkisuuntaisia korkeuskäyriä).
  • Katsoin maastoa. Nousu onnistuu seinämän ”loivasta” kohdasta, jossa on osin aluskasvillisuutta ja tunturikoivuja (gps-paikantimesta jälkikäteen: ensimmäiset 70 metriä itään on 70 metriä ylös = jyrkkyys 45 astetta).

Siis toimeen.

  • Purin kanootin rullaksi.
  • Nousin rinteen ensin kevyimmän laukun kanssa reittiä etsien. Kun pääsin ylös, olin saapunut avotunturiin.
  • Laskeuduin alas ja kannoin rullalle puretun kanootin samaan paikkaan.
  • Laskeuduin alas ja kannoin raskaamman varustesäkin samaan paikkaan.

Tähän kului 2 tuntia. Kolmannella nousukerralla kuvasin ne kaksi rotkojärveä, joita ei olisi kannattanut meloa. (Kauemman järven takana paikka, josta olin rotkoon laskeutunut.)

Huh.

Olin hukannut runsaasti voimia ja aikaa. Olin kuitenkin selvinnyt fyysisesti terveenä rotkosta pois. Kiittelin itseäni, että olin osannut olla varovainen.

Huom! Kannan Lapin retkillä mukana hätälähetintä, joka oli koko ajan taskussa, kun kuljin rotkosta ylös ja takaisin. Jos kivet jalkojeni alla olisivat lähteneet vyörymään ja minä niiden mukana itseni loukaten, pelastus olisi ollut käden ulottuvilla: ota laite ulos taskusta, paina punaista nappia, odota 2–10 tuntia. (Kannoin mukana koko ajan myös pientä vesipulloa, josta olisin voinut juoda pelastuspartiota odotellessa.)

Aloin kantaa leirivarusteita pohjoiseen / koilliseen. Pystytin teltan ensimmäisen puron kohdalle, josta sain ruokavedet.

Taustalla oleva terävä tunturi on Sagge-Cierte. Fallejohka kulkee kanjonissa teltan takana 150 metriä alempana.

Koska ilta oli vielä nuori, kannoin kanoottia eteenpäin yrittäen arvioida missä kohdassa joelle kannattaa palata joutumatta taas liian pahaan rotkoon.

Tilanne yllä. Joki virtaa alhaalla tasangolla. Palaanko jokivarteen vai en?

Päätös: En ota riskiä. En palaa. Joki kiertyy tasangon jälkeen oikealle korkeiden seinämien väliin, jossa voi olla samanlainen rotko. Kannan mieluummin eteenpäin.

Jätin kerälle rullatun kanootin yllä olevaan kohtaan (tunturiin) ja palasin teltalle nukkumaan.

Tunsin voimallisesti, että olen täysin omillani. Ketään muita ei täällä ole. Mitä tahansa eteen tulee, kaikki ratkaisut on parasta tehdä turvallisesti, vaikka se veisi aikaa. (Sen lisäksi tiesin, että Jaakko Heikka alias ”Korpijaakko” vetää packraft-retkiä Reisaelvalle – se ei siis voi olla täysin melontakelvoton.)

Torstai 5.7.2018

Aamu alkoi kantamisella. Puolen päivän jälkeen olin toimittanut kaikki varusteet jokivarteen tarpeeksi kauas, jotta uskoin, että ahtaita rotkoja ei enää edessä ole.

Pian Fallejohkaan virtasi lisää vettä Nieidajohkasta [GodTur.no-karttalinkki]. Mainiota. Nyt vesi varmasti riittäisi.

Edelleen lisää vettä Njallajohkasta, komeana vesiputouksena. Yhtyneen joen nimi on tästedes Njallajohka [GodTur.no-karttainkki].

Toinen kulma.

Njallajohkaa oli tämän jälkeen mukava meloa joitakin kilometrejä (kaato 5 metriä / km). Vesi melko alhaalla, mutta riitti. Koskissa oli jatkuvasti pientä tehtävää ja ohjailua, siis kivien väistelyä.

Hankalampaa oli tulossa. Edessä rotko. Varmistin parhaani mukaan, että tuosta voi meloa läpi, ainakin minun taidoilla.

Myöhemmin seuraava kohta oli kannettava ohi.

Yllä olevat kuvat eivät paljasta joen jyrkkyyttä, joka muuttui hurjaksi. Njallajohka putoaa parhaimmillaan 20 metriä / km – ja yleisesti 15 metriä / km [GodTur.no-karttalinkki jyrkimmästä kohdasta].

Noin jyrkkä joki tarkoittaa käytännössä erilaisia 40–70 cm korkeita könkäitä toisensa perään. Alhaalla oleva vesi ja hallittavissa oleva virtaama saivat minut pysymään jokiurassa. Jos jäin kiinni kiviin (mitä tapahtui joitakin kertoja, kun en ehtinyt reagoida seuraavaan kiperään paikkaan tarpeeksi nopeasti), virran voima ei ollut tarpeeksi vahva kaataakseen kumikanootin – aina oli toinen kivi, jolle pystyin astumaan ja kivellä seisten oikaisemaan kanootin, jonka jälkeen jatkoin melontaa.

En suosittele Fallejohkan-Njallajohkan melontaa kenellekään. Se on villi joki ja pärjäsin siellä vain, koska tunnen välineeni ja joustava kumikanootti antaa niin paljon anteeksi. Jos onnettomuus tapahtuisi, kukaan muu ei tuolla liiku, eivät edes kalastajat.

Sitten Reisaelvan päähaara (vasen) liittyy Suomen rajalta alkavaan Fallejohkaan-Njallajohkaan (oikea) [GodTur.no-karttalinkki].

Lisääntyneessä vesimäärässä alkoi olla enemmän voimaa. Laskin koskia kilometrien ajan, joista osa hankalia, kunnes seuraava kohta totisesti pysäytti. Harvinaisen jyrkkäseinäinen rotko, jonka takana Jierta-tunturi [GodTur.no-karttalinkki].

Nousin kanootista ja kävelin oikeaa rantaa katsoakseni mitä on edessä.

Mutka oikealle. Helppo.

Mutka vasemmalle. Vesi virtaa konkään kautta alla olevaa kiveä päin. Liian vaikea. Jos tuon menee huolimattomasti, alla oleva kivi kaataa.

Meloin kanootin varovasti könkään yläpuolelle ja kannoin oikealta puolelta ohi.

Seinämä on komea. Seuraava ohi kannettava paikka oli 30 metriä alempana ja siitä seuraava 40 metriä alempana.

Olin käyttänyt tunnin edetäkseni 300 metriä, sillä kaikki ohitukset tapahtuivat hyvin varovasti rotkon reunan louhikossa edeten. Turvallisuus on sen arvoista.

Kun joen törmä leveni rotkon lopussa, otin siitä leiripaikan seuraavaksi yöksi.

Perjantai 6.7.2018

Aurinko paistoi taas. Eilinen 500 metriä pitkä rotkokanjoni, jonka yläosassa olin kantanut kolmen paikan ohi, näkyi yhä kokonaan.

Kuvasta ilmenee, että melasta on irronnut pala puuta. Se oli hajonnut eilisissä koskissa. Jatkoin silti sillä melontaa. (Kannan mukana kahta melaa ja säästin toista tuleville retkille.)

Samalla kohdalla Reisaelvan kanjoniin laski komeasti Geatkejohka [GodTur.no-karttalinkki].

Heti leiripaikan alla oli koski, jossa kaksi köngästä 10 metrin välein (ei kuvaa). Tarkastin laskureitin ja päätin laskea kosken. Jälkikäteen voi sanoa, että laskupäätös oli väärä, sillä olin lähellä kaatua.

  • Ensimmäisen könkään yläpuolella oli kivi, johon jäin jumiin (luulin, ettei siitä tarvitse välittää).
  • Kanootti puolillaan vettä. Annoin kanootin pyörähtää kiven ympäri perä alavirtaan päin (kaatuminen lähellä). Ensimmäinen köngäs oli nyt selkäni takana.
  • Kanootti on symmetrinen joten on sinänsä samantekevää laskeeko könkään etuperin vai takaperin. Taivutin itseni niin matalaksi kuin kykenin (matala painopiste) ja ohjasin kanootin könkääseen takaperin (pysyin pystyssä hallitusti).
  • Könkään jälkeen pyrin kääntämään kanootin oikein päin, mutta koska se oli puoliksi täynnä vettä, ei kääntynyt tarpeeksi nopeasti.
  • Niinpä luovutin ja laskin toisenkin könkään takaperin (pysyin pystyssä hallitusti).
  • Vasta sen jälkeen ehdin meloa rantaan kanoottia tyhjentämään ja henkeä vetämään.

Jälkianalyysi:

  • Ohi kantaminen ei olisi ollut suuri vaiva. Jälkikäteen en tiedä miksen tehnyt niin? (Päivää ei pidä aloittaa vaikealla koskella.)
  • Pahin arviointivirhe oli jättää ensimmäisen könkään yläpuolinen kivi huomiotta. Muu seurasi siitä.
  • Pahin onnettomuusskenaario: Kanootti tavaroineen karkaa alavirtaan samalla kun itse räpiköin rannalle, ja retki on keskeytettävä. (Joki oli kapea ja virta yhä hallittava joskin kova, joten olisin varmasti päässyt rantaan.)
  • Minulla oli koko ajan hätälähetin taskussa. Jos kanootti olisi karannut enkä olisi puolen tunnin tutkinnan perusteella voinut saada sitä kiinni, olisin voinut painaa punaista nappia ja odotella helikopterikyytiä.

Nyt kun onnettomuutta ei kuitenkaan tapahtunut, tyhjensin ylimääräiset vedet saappaista ja kanootista ja jatkoin matkaa. Mikä tarkoitti sitä, että jatkoin hankalien könkäiden ohi kantamista kuten alla olevassa kuvassa.

Saavuin puolentoista tunnin kuluttua kauniille 3-metriselle vesiputoukselle, jossa pysähdyin ottamaan valokuvia.

Ohi kantaminen oli 300 metriä pitkä, mutta kanootin laskeminen joen varteen hankala.

Tästä taas lähdetään.

Ohitin Jierta-tunturin, joka kohoaa 600 metriä joen yläpuolelle [GodTur.no-karttalinkki].

Kirjoitin aiemmin seuraavat kaksi asiaa:

  • En suosittele Fallejohkan–Njallajohkan melontaa kenellekään (tarkoittaen Reisaelvan vesistön latvaosia Suomen rajan lähellä).
  • Jaakko Heikka alias ”Korpijaakko” vetää packraft-retkiä Reisaelvalle – se ei siis voi olla täysin melontakelvoton.

Nämä eivät ole ristiriidassa, sillä kun tutustuin oman retkeni jälkeen yllä olevan linkin takana oleviin Korpijaakon reissukertomuksiin, niin hän ei opasta retkeä Fallejohkalle–Njallajohkalle. Korpijaakon retkellä laskeudutaan Reisaelvalle pitkän maastotaipaleen kautta (yllä olevan kuvan) Jierta-tunturin takaa.

Näin ollen kaikki hankalat rotkot ja kosket, joissa minä hikoilin edelliset 2 päivää, eivät edes ole Korpijaakon ohjelmassa. Sen sijaan siellä on komean norjalaisen tunturipaljakan ylitys järvineen – se olisi puolestaan ollut minulle tuiki mahdoton nakki, koska kantamista olisi tullut vielä enemmän kuin tämän kertomuksen reittisuunnitelmassa.

Takaisin retkelle.

Saavuin verraten helppojen koskien kautta Imofossenille, joka on Reisaelvan ehdoton huippunähtävyys [GodTur.no-karttalinkki]. Kannoin ensin kanootin Imofossenin kanjonin ohi (1,6 km), jonka jälkeen palasin Imofossenin yläpuolelle tekemään lounasta.

Vasta lounaan jälkeen aloin tutkia millainen Imofossen on. Se alkaa aika tavallisena kanjoniputouksena.

Imofossenin huippukohta hämmästyttää. Kaksi vesiputousta laskee samaan altaaseen.

Matalampi putous on Reisaelvan pääuoma. Korkeammalta vetensä pudottaa Spanijohka-sivujoki.

Valokuvat eivät tee Imofossenille oikeutta. Molemmat vesiputoukset ovat aivan nenän edessä, joten vaikutelma maastossa on hyvin ”kolmiulotteinen”. Yhteen valokuvaan tuplaputous mahtuu, jos kamerassa on laajakulmalinssi.

Paikalla oli norjalaisia päiväretkeilijöitä. Pyysin heitä kuvaamaan minut patsastelemassa putousten edessä.

Kun tuplaputouksesta kävelee kauemmas, ohuempi Spanijohkan putous näkyy yhä ja kanjonin syvyys korostuu.

Imofossen jätti vahvan vaikutelman. Se on komein norjalainen vesiputous, jonka olen nähnyt. (Ei sentään maailman komein. Olen nähnyt Victorian putoukset Zimbabwessa.)

Imofossenin alapuolella Reisaelva on melottavissa Jäämerelle asti. Vaikein koski tulee vastaan parin kilometrin jälkeen kohdassa, jossa patikoijien silta ylittää Reisaelvan [GodTur.no-karttalinkki]. Suunnittelin laskureitin huolellisesti ja laskin kosken ilman pisaraakaan kanootissa.

Patikoijien sillan vieressä on Nedrefosshytta, autiotupa norjalaistyyliin, jossa mm. sauna, mutta jonka varausta en enempää tunne [lisätietoa ut.no-sivustolla]. Alla valokuva Nedrefosshyttan alapuolelta, jossa saunarakennus sekä tyylikäs tulipaikka.

Ken haluaa nähdä Imofossenin, se onnistuu monin tavoin:

  • Ajamalla auton Reisaelvan vartta ylös Saraelviin [GodTur.no-karttalinkki], josta patikoimalla 24 km Nedrefosshyttalle. Siitä on vielä 3,5 km Imofossenin tuplavesiputoukseen.
  • Ajamalla auton Reisaelvan vartta ylös Biltoon [GodTur.no-karttalinkki], josta jokivenekyydillä Reisaelvaa ylös Naustneset-tukikohtaan [GodTur.no-karttalinkki], josta on noin 5 km kävely Imofossenille [linkki jokiveneyrittäjän sivuille].
  • Aloittamalla kävelyn Kautokeinosta ja patikoimalla sieltä noin 60 km norjalaisia hyvin merkittyjä tunturipolkuja pitkin Imofossenille. (Tapasin mm. saksalaisia ja sveitsiläisiä patikoijia, jotka käyttivät näitä polkuja.)

Lisäksi Imofossenille voi meloa Reisaelvan yläosan kautta esim. Korpijaakon opastamalla retkellä tai sitten alavirran kautta vastavirtaan Saraelvistä (vaatii köysitekniikoiden osaamista, jotta voi vetää kanoottia ylös koskissa).

Jatkoin melontaa.

Reisaelvan kanjoni on Imofossenin jälkeen syvyydeltään yli 200-metrinen. Jokea alaspäin mennessä tuli vastaan kaksi sauvojaa (veneessä oli myös moottori, kenties vain harjoituksen vuoksi sauvoivat?).

Aiemmin mainittu Naustneset-jokivenetukikohta näyttää tältä [GodTur.no-karttalinkki].

Veneiden mittavertailu.

Jokiveneen varustelu ylhäältä katsoen (ei sama vene kuin edellä, mutta kaikissa suunnilleen sama varustus).

Tapasin suomalaisia kalamiehiä, jotka kalastelivat Naustnesetin liepeillä käyttäen kahta avokanoottia. He olivat tuoneet kanootit jokea ylös jokiveneen kyydissä. Kalaa kuulemma tulee.

En tunne Reisaelvan kalastuslupiin liittyviä käytäntöjä, mutta alla olevasta kalasymbolista päättelen, että lupa ostetaan tietylle vyöhykkeelle.

Vyöhykkeen alueelle leiriydytään siten kuin kukin porukka haluaa. Tässä norjalainen seurue omine jokiveneineen.

Olin melonut jo hyvän matkaa Imofosseinilta alaspäin. Reisaelvan oikealla rannalla kiinnitti huomiota suuri vesiputous, Mollisfossen [GodTur.no-karttalinkki].

Nousin rannalle valokuvaamaan sitä.

Vesiputouksia on muutenkin Reisaelvalla runsaasti, sillä mitä muuta sivujoki voi tehdä, kun vesi virtaa Reisaelvan kanjonin reunan yli? Mollisfosseniin verrattuna muut kalpenevat.

Erilaisia kelpo leiripaikkoja on noin 5 kilometrin välein. Pystytin teltan tällaiseen.

Leiripaikkojen yhteyteen kuuluu aina puusee. Kiitän.

Lauantai 7.7.2018

Tavoitteeni oli meloa tänään Jäämerelle eli Storslett-nimiseen rannikkokylään. Sinne retki loppuisi ja jatkaisin iltabussilla eteenpäin.

Heräsin varhain. Yöllä oli satanut rankasti. Onnistuin pakkaamaan kaiken muun kuivana vedenpitäviin säkkeihin paitsi ulkoteltan, joka jäi märkänä pakettina kanootin keulaan.

Näkymiä jokea alaspäin meloessa. Aamulla jokivarret olivat sumuiset.

Norjalaiset tuntuvat tykkäävän ruohokatoista. Tämä ei ollut ainoa.

Saavuin Saraelviin. Tämä on äärimmäinen piste, johon voi ajaa autolla Reisaelvan vartta ylös [GodTur.no-karttalinkki].

Tästä lähtee 24 km polku Nedrefosshyttalle (ja siitä edelleen 3,5 km Imofossenille).

Taloja alkaa näkyä jokivarressa. Kiinnitin huomiota ”reikään” ylhäällä rinteessä punaisen talon yläpuolella.

Buddhalaistyyppinen ”temppeli” ruohokatolla.

Reisaelvan alajuoksun virtaus on vauhdikas, helppoja koskia paljon. Matka joutui nopeasti joten havaitsin puolen päivän jälkeen, ettei kiirettä tule. Kun pilvet väistyivät ja tuuli puhalsi, pidin paussia ja pystytin ulkoteltan puoleksi tunniksi jokivarteen. Näin sain sen kuivaksi.

Sitten lopulta 62 km jälkeen Storslett.

Pysäytin kanootin paikkaan, johon vuorovesi korkeimmillaan nousee.

Olin päässyt perille.

Yhteenveto

Melontaretki Suomen Käsivarren kautta Reisaelvalle oli totisesti monipuolinen ja kiinnostava. En suosittele retkeä kenellekään sellaisena kuin sen tein, mutta voin lämpimästi suositella melomista erillisinä retkinä Suomen Käsivarressa sekä Reisaelvalla (tai jos samalla retkellä, ainakin siirtymä Käsivarresta Reisaelvalle on syytä tehdä turvallisempaa reittiä).

Reitti satelliittikuvan päällä, jossa mukana myös muita melomiani Lapin jokia (keltainen melontaa, punainen kävelyä).

Reitti tarkemmin + muutamia kertomuksessa mainittuja paikkoja.

Gps-paikannin näytti 265 km liikuntaa noin 60 tunnissa.

Vertailen retkien rasittavuutta laskemalla aktiivitunteja eli ynnäämällä liikutun ajan (moving time) ja puolet pysähtyneestä ajasta (stopped time). Tässä tapauksessa 59:49 + 16:11 / 2 = 68 aktiivituntia.

Retki oli elämäni toiseksi kovin – edelle jää vain Karasjoen retki 2017, jossa ahkeroin 73 aktiivituntia.

Muuta:

  • Kanootti liikkui 189 km.
  • Siitä kanootin kantamista 29 km, mikä on ennätys yhdelle retkelle. (Se alkoi kertyä heti retken alussa, kun kanootti piti rahdata Käsivarteen.)
  • Patikoin 105 km – josta siis kanoottia kantaen 29 km.

Puolikkaiksi jaettuna:

  • Didnojohkalta Tenomuotkaan aktiivitunteja 34 h (3,5 päivässä). Kanootti liikkui 71 km (kantamista 18 km).
  • Tenomuotkasta Storslettiin aktiivitunteja 34 h (4 päivässä). Kanootti liikkui 118 km (kantamista 11 km).

Loppukuva Storslettin muistomerkillä, joka ylistää Reisaelvan lohenkalastajia.

Purin kanootin kärryihin, jonka jälkeen matkustin bussilla Altaan. Altassa ryhdyin valmistelemaan seuraavaa pitkää kanoottiretkeä. Siitä kerron seuraavassa artikkelissa.

Mainokset

7 Responses to Melontaretki Käsivarren kautta Norjan Reisaelvalle 30.6.–7.7.2018

  1. tuorala says:

    Hieno reissu taas! Itsekkin suunnitellut vastaavaa, mutta voi jäädä tekemättä kun helpompiakin (ja myös potentiaalisesti vaikeampia…) tapoja meloa Reissu on.

    Kaverini Jussi Tanskanen sen sijaan teki vastaavan reissun, mutta sillä erolla että Urtasvankan sijaan aloitti Valtijoelta. Jussin 4 osainen vuosiraportti retkestä löytyy vimeosta https://vimeo.com/156027608

    • Kiitos kommentista. Olipa hienoa katsoa Jussi Tanskasen 4-osainen filmikertomus. Heillä on Poroenosta lähtien aivan sama perusreitti kuin minulla, mutta erilaisia ratkaisuja kuinka jokiuraa edetään. Paljon tunnistettavia paikkoja. Heillä enemmän vettä Reisaelvalla ja filmissä laskevat juuri niitä kohtia, joita minä kannoin ohi.

      Vimeo muuten linkittää nuo 4 osaa kehnosti (vaikea löytää peräkkäin katsottavaksi), joten tässä parempi linkki, jos joku haluaa katsoa kaikki osat: https://vimeo.com/search?q=Valtijoki-Reisalaakso

  2. eki says:

    Upea, huikea reissu, yksityiskohtainen kertomus ja todella kiinnostava lukea. Kiitos siitä!

  3. Pertti Tanskanen says:

    Hieno ja informatiivinen kertomus jälleen. Pakko kysyä millä kameralla kuvat otettu?

    • Kiitos kehuista ja kysymyksestä. Niin, mulla on 2 kameraa, joista parempia kuvia tekee Sony RX100 IV. Koska tuo kamera on arvokas, en uskalla pitää sitä taskussa, kun melon. Taskussa heti käyttövalmiina on toinen paljon heikompi kamera, joka ottaa kohtuullisia kuvia vain auringossa. Pilvisellä säällä sen toisen kameran kuvat ovat laimeita kuten tässä tarinassa ne kuvat, joissa siirryn Suomesta Norjaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: