Melontaretki Altan patoaltaasta Norjan Lapin suurimpaan järveen (Iesjavri) ja edelleen Karasjoelle 8.-14.7.2018

Finnmarkissa sijaitseva Iesjavri (suomalaisittain Jeesjärvi) on Norjan Lapin suurin järvi [GodTur.no-karttalinkki]. Yksikään tie ei johda Iesjavrin rantaan eikä yksikään suuri joki laske siihen vesiään. Kyseessä on todellinen erämaajärvi, jonka tundramaisemia on harva nähnyt. Siis kerrassaan ensiluokkainen tutkimuskohde melontaretkelle.

Kuvituskuvana Altan patoallas, josta aloin kantaa kanoottia kohti Iesjavria.

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Sunnuntai 8.7.2018

Saavuin bussilla Kautokeinoon klo 20 ja kokosin kanootin Kautokeinojoen sillan alla [GodTur.no-karttalinkki]. Tämä on paikka, jossa Kautokeinojoen (Kautokeinoelva) nimi muuttuu Altajoeksi (Altaelva).

Saman sillan alle olin lopettanut vuonna 2015 melonnan, jonka lähtöpiste oli Toriseno Suomen Käsivarressa.

Ilta oli tyyni. Ryhmä mäkäriä häiritsi melontaa.

Erityisiä maisemia ei ollut. Leiriydyin 12 km jälkeen hiekkarannalle paikkaan, jota kuvassa merkkaa keltainen varustekassi pusikossa.

Maanantai 9.7.2018

Altajoki on Kautokeinon jälkeen kymmeniä kilometrejä pitkä pohjoiseen johtava suvantojärvi. Melonta ei ole haasteellista muuten kuin sen osalta, että toisinaan pitää välttää hiekkasärkkiä liian matalassa vedessä.

Päivä tarjosi pientä vastatuulta, mihin olin tyytyväinen. Melaa piti toki puristaa hiukan enemmän, mutta eipä ollut mäkäriä tai hyttysiä häiritsemässä.

Katselin satunnaisia taloryhmiä suvantojärven rannalla. Jos tämä olisi Suomi, mökkejä olisi paljon enemmän ja rannassa laitureita. Norjan Finnmarkissa ei tällaista kulttuuria ole. Monen taloryhmän kohdalla ei ole edes rantaa, jossa pitää venettä.

Altajoki alkaa virrata helppona koskena, kun on melottu Kautokeinosta 32 km ja lähestytään siltaa, joka johtaa toiseen Finnmarkin merkittävään kaupunkiin, Karasjoelle [GodTur.no.karttalinkki].

Sillan taustalla näkyvät hiekkarinteet ovat Altajoen tyypillistä maisemaa. Kaukaisuudessa näkyy tuntureita, joita kohti olin matkalla.

Karasjoelle johtavan sillan jälkeen on vaihdellen suvantojärviä ja hitaasti virtaavaa jokea, kunnes saavutaan kanjonimaiseen joenmutkaan, jonka laskukelpoisuuden tarkistin nousemalla korkeammalle maastoon [GodTur.no-karttalinkki].

Totesin, että tuon voi laskea turvallisesti. Läpi pääsee, kunhan meloo ensin joen oikeaan laitaan ja sitten laskee mutkassa olevan valkoisen veden läpi aivan oikeasta reunasta.

Seuraava pysähdys tuli pian, kun saavuin vesiputoukselle, jonka nimi on Pikefossen, saameksi Nieidagorzi [GodTur.no-karttalinkki].

Kannoin kanootin vesiputouksen alapuolelle.

Paikalla oli kalastajia, sillä onhan selvä, että putouksen alla on saalista – tuosta on lohen tai muun vaelluskalan vaikea nousta ylös.

Hyviä leiripaikkoja ei ollut monta. Melottuani 48 km laitoin leirin kuvassa olevan mäen päälle.

Tiistai 10.7.2018

Jatkoin Altajoen melontaa. Tuuli pyöri  päivän aikana ollen välillä vastainen ja myötäinen.

Alitin sillan Masi-nimisen kyläkeskuksen kohdalla [GodTur.no-karttalinkki]. Sillan takana näkyy tunturiylänkö, jossa retkikohteeni Iesjavri sijaitsee.

Tässä vaiheessa olin melonut Altajokea 66 km. Jos joku haluaa tehdä tämän retken helpommin kuin minä, kannattaa melonta aloittaa vasta kuvassa olevalta sillalta. (Sen lähelle pääsee bussilla sekä Altan että Kautokeinon suunnasta – katso yhteenvetoni bussiyhteyksistä tämän kirjoituksen lopusta.)

Altajoki tuli kuuluisaksi vuonna 1981, kun sinne alettiin rakennetaa vesivoimalaitosta. Patohankkeen vastustus näkyi mediassa laajasti – vastustajina luonnonsuojelijat ja paikalliset asukkaat. Eppu Normaalin Mikko Saarela riimitteli tapauksesta kappaleen Haavoittunut Polvi [YouTube][sanat].

Kartalta katsoen Altan patoallas hämmentää, sillä sen korkeudeksi mainitaan 265–200 metriä merenpinnasta. Pinnan korkeusvaihtelu on siis 65 metriä ja minä olin juuri melomassa kohti Altan patoallasta.

Alla olevassa kuvassa ”tavallinen järvi” loppuu. Muutaman mutkan takaa alkaisi patojärvi [GodTur.no-karttalinkki].

Millä korkeudella patoaltaan pinta on nyt? Järkeilin näin:

  • Talvi on aikaa, jolloin patoaltaan vedestä tehdään eniten sähköä, jolloin vesi laskee 200 metriin.
  • Kevättulvilla vesi nostetaan takaisin 265 metriin. Pinta pidetään 265 metrissä seuraavaan talveen asti.

Järkeilin siis, että patoaltaan täytyy olla täynnä, pinnan korkeus 265 metriä. Se olisi kannaltani hyvä, sillä aikomukseni oli siirtyä patoaltaasta tunturiylängölle, jota kautta Iesjavriin. Täynnä olevasta patoaltaasta on pienempi nousu.

Järkeilinkö oikein? Lähestyin kapeikkoa, jonka takaa patoallas alkaa.

Varoituskyltti.

Pysäytin kanootin mutkaan ja tähystin eteenpäin. Vain pieni niva näkyvissä – ei suurta koskea, joka tässä varmasti talvella on.

Meloin varoen eteenpäin ja tähystin mitä on tulossa.

Jos patoaltaan pinta olisi 200 metrissä, tässä olisi hirmuinen vesiputous.

Mutta tasainen vesi vain jatkuu.

Ja jatkuu.

Kapeikko kohta ohi.

Vielä viimeinen mutka vasemmalle.

Patoallas aukeaa kaukaisuuteen.

Uusi varoituskyltti.

Kaikki on kuten arvelin. Patoallas on maksimikorkeudessa. Tuonne pohjoiseen altaan perälle olen nyt matkalla.

Patoaltaan reunat ovat enimmäkseen jyrkät ja louhikkoiset, siis pysähtymisen kannalta hankalat. Heti altaalle saapumisen jälkeen itäpuolella on kuitenkin kelpo alue, jossa söin lounaan ja uin.

Meloin yhtä kyytiä altaan toiseen päähän, jossa on vielä yksi kapeikko [GodTur.no-karttalinkki].

Mitään virtaa ei ollut. Läpi pääsee ongelmitta.

Liekkejä kallioseinässä.

Muutaman mutkan jälkeen Altajoen pato [GodTur.no-karttalinkki].

Meloin lähemmäs.

Lahemmäs. Vasemmalla laituri ja moottorivene.

Nousin laiturille ja sen kautta padolle.

Kun padon taakse kurkistaa, on pudotus huima. Ja miksei olisi? Kartasta näkee, että vain 2 km eteenpäin joki on pudonnut 90 metriin merenpinnasta (175 metriä alemmas kuin padon pinta nyt).

Syy nousta padolle oli selvittää miten Altajoen melontaa pitäisi jatkaa, jos haluaisi meloa merelle? Mistä kanootin kantaminen pitäisi aloittaa? Ei ainakaan padolta. Jälkikäteen olen järkeillyt, että kantaminen pitää aloittaa itäpuolelta hyvän aikaa ennen patoa – itse asiassa samasta kohdasta, josta nousin ylös jatkaessani Iesjavrille.

Laskeuduin takaisin vesille, kun en oikeastaan edes tiennyt saako padolla vierailla vai ei? (En tiedä vieläkään.)

Tavoitteeni oli siirtyä patoaltaan itäpuolelle tunturipaljakkaan, jota kautta Iesjavriin. Olin etukäteen arvioinut, että voin nousta patoaltaasta kuvan keskellä olevan Spierkojohka-puron kurun kohdalta. Lopulta en näin tehnyt, vaan käytin punaisella katkoviivalla merkitsemääni reittiä [GodTur-no-karttalinkki].

Katkoviivalla merkitty nousureitti on jyrkkä, mutta joka tapauksessa aluskasvillisuutta on koko matkalla (ei louhikkoa). Kurun oikea puoli on kartalla toki loivempi – kenties helpompi?

Juuri ennen kantamista otin kuvan gps-paikantimesta = toistaiseksi edetty 101 kilometriä. (Jos olisin aloittanut melonnan Masin sillalta ja jättänyt käymättä padolla, tässä olisi 30 km.)

Tavaroiden kantaminen tarkoittaa minulle kahta ponnistusta: ensin leiritavarat, paluu takaisin, lopuksi kannetaan kanootti. Tällä kertaa tyydyin siihen, että kannoin leiritavarat läheiselle tunturijärvelle, jonne pystytin teltan [GodTur.no-karttalinkki].

Tunsin suurta nautintoa. Näin minulle käy, kun siirryn puurajan alapuolelta avoimeen maastoon, tundrajärvelle, joka on kirkas kuin hyvin muodostettu ajatus.

Jos johonkin haluan leiriytyä, niin tähän. Aah.

Keskiviikko 11.7.2018

Palasin aamulla patoaltaalle kanoottia hakemaan. Tuolla 200 metriä alempana se on.

Pato.

Norjan porot ajetaan kesällä rannikolle. Poroaidat ovat matalia, jos vertaa Suomeen.

Olin kantanut kanootin säkissä. Nyt pumppasin sen taas täyteen iskuun, sillä aioin meloa kohti Iesjavria tunturiylängön järviketjun kautta.

Meloin ensimmäisen järven yli ja kannoin kanootin toiseen: Spierkojavri, pituus yli 2 kilometriä [GodTur.no-karttalinkki].

Lunta.

Spierkojavrin takana on karttaan merkitty polku. Polku nousee järven kaakkoispuolella loivan tunturin laelle 500 metriin, jossa näkyi kaksi rakennusta. Mitä rakennuksia? Kävelin katsomaan. Odotin jotain muuta kuin tätä…

Myöhemmin opin, että asuntovaunu ja jalasmökki ovat Norjassa tyypillisiä talvikalastajien edullisia tukikohtia. Vastaavia on muutama muukin Iesjavrin ympäristössä.

Kannoin tavarat seuraavaan järveen. Kaukaisuudessa näkyy Iesjavri.

Iesjavrin erämaa. Tällaista ei Suomessa ole. Vastaavaa laakeaa puutonta maastoa löytyy tosin Muotkalta, Paistunturista ja Kaldoaivista, mutta niissä lähinnä patikoidaan – ei ole järvien muodostamia ketjuja, joita pitkin edetä. Mutta jos Vätsärin erämaasta poistaisi puut, kenties se olisi tällainen?

Tundra-Vätsäri, olisiko se hyvä lempinimi? Tämänkin mielikuvan hylkäsin, sillä Vätsärissä on järviä enemmän ja tiheämmässä kuin täällä. Iesjavrin erämaa on aivan oma tapauksensa.

Pienetkin vedet kannattaa meloa läpi.

Melottuani kahdeksan järveä, purin kanootin takaisin rullalle. Saavuin hiekkatielle, joka johtaa Iesjavrille.

Tiellä on paljon kiviä ja kuoppia, mutta silti – oli mahdollista vetää kanoottia kärryissä. Ei tarvetta kaksinkertaiseen kantamiseen.

Tie soveltuu lähinnä jeepeille ja mönkijöille, sillä muhkuraisia ja märkiä paikkoja on enemmän kuin tarpeeksi.

Kun 3 kilometrin jälkeen tien päältä kulki joki, pysähdyin [GodTur.no-karttalinkki].

25 minuuttia myöhemmin olin taas valmis melomaan.

Joki laskee 1,5 kilometrin jälkeen Iesjavrin länsinurkkaan. Hip-hei, olen Jeesjärvellä!

Ilmassa ei väreillyt suuren järven tunnelmaa, sillä Iesjavrin länsipuolen saaret muodostavat näköesteen ulapalle. Ulappa näkyy vasta, kun nousee kapealle saarelle ja kävelee yli.

Iesjavri. Vau.

Toinen suunta.

Iesjavrin korkeus merenpinnasta on 391 metriä, suurin pituus on 13 km ja leveys 7 km. Lähes saaretonta ulappaa oli nenäni edessä 5 x 5 kilometriä. Suomen Lapissa vain Inarijärvi, Lokka ja Porttipahta päihittävät ulapan laajuudessa Iesjavrin. Yhtä korkealla sijaitsevia suuria järviä ei Suomessa ole.

Katselin ulapalle ja mietin mitä erityistä täällä näkyy? Mihin melon seuraavaksi ja mihin leiriydyn?

Koska mikään ei erityisesti kiinnittänyt huomiota – esim. ei huomattavia korkeuseroja –, päätin mennä käytännöllisyys ja turvallisuus edellä. Meloin järven yli ja leiriydyin Galbasuolu-nimisen saaren pohjoiskärkeen. Tuulipa aamulla mistä vain, pääsen joka tapauksessa suojassa etelään kohti laskujokea [GodTur.no-karttalinkki].

30 kilometrin päässä pohjoisessa näkyi Stabbursdalen-kansallispuiston tunturihuiput, jotka kohoavat yli 1000 metriin.

Päivä oli ollut pilvetön ja lämmin. Tämä oli vasta alkusoittoa sille lämpöaallolle, joka iski Lappiin ja jatkui yli kaksi viikkoa. Iesjavrissa uinti viilensi oloa ja tarjosi mahdollisuuden levollisempaan uneen.

Torstai 12.7.2018

Hupailua aamuvarhaisella.

Iesjavrin laskujoki on nimeltään Iesjohka. Sateita oli saatu viimeksi 3 viikkoa sitten, joten aavistelin joen olevan vähävetinen, mahdollisesti melontakelvoton. Ei sentään. Iesjohka tosin alkaa kivisellä koskella, mutta sekin oli mahdollista laskea oikeaa reunaa pujotellen.

Kosken alla oli oikealla rannalla mökki (kunnon mökki, ei asuntovaunu) ja vasemmalla rannalla norjalaispariskunnan leiri. Heilautimme kättä toisillemme. Nousin rantaan. Juttelimme pitkään, sillä olin tavannut sen mitä etsin: todellisen tietäjän, joka osasi kertoa tästä erämaasta loppumattoman paljon.

Alice Balto on täältä kotoisin. Kosken toisella puolella oleva mökki kuuluu Alicen suvulle, mutta norjalaiseen tapaan hän ja Ken Robert leiriytyvät mieluummin telttaan.

Alicen suku omistaa täällä useita muitakin kelpo mökkejä, joita vuokraa suomalaisille kalastajille ympäri vuoden (ota yhteyttä: sjussenlodge@gmail.com).

Iesjavri on erittäin kalaisa. 1980-luvulla kalastus oli Alicen suvun elinkeino talvella – saalis vietiin moottorikelkoilla läheiselle lentokentälle, josta jääkuutioiden seassa markkinoille. Elinkeinon kannattavuus romahti 1990-luvulla, kun voimakkaasti lisääntynyt lohenviljely (lohen verkkoallaskasvatus merivesissä) laski hintoja.

Alice ja Ken Robert olivat saapuneet Iesjavrille kaksi päivää sitten. He olivat ensin tulleet autolla Joatkajavri fjellstuen lähelle [GodTur.no-karttalinkki], kävelleet sieltä 17 kilometriä järvelle, nukkuneet yön teltassa, minkä jälkeen meloivat eilen yli.

Muita tapoja saapua Iesjavrille, joita kuulin myöhemmin suomalaisilta kalamiehiltä:

  • Sähköistetyillä läskipyörillä (fatbike) mönkijäpolkua pitkin – mihin perään kommentti: liian hankalaa, ei koskaan enää.
  • Vesitasolla.

Sana ”Iesjavri” on saamea ja tarkoittaa minä-järvi tai minun-järvi. Englanniksi käännettynä kenties iLake (Applen tyyliin). 😀

Melonnasta puheen ollen. Alice ja Ken Robert liikkuivat packrafteilla.

Koira hyppeli rannan kivikossa heitä seuraten.

Tasaisella vedellä koira matkusti Alicen kyydissä. Somaa.

Päivä oli tuulinen, 10 m/s etelästä, vastatuuli. Alice ja Ken Robert rantautuivat ja kantoivat kevyitä kanoottejaan. Minä jatkoin järviä ja jokia pitkin Øvre Mollesjohkan taloryhmittymälle, jossa laskin kanootin sillan ali ja talojen ohitse [GodTur.no-karttalinkki].

Talot ovat hyvässä maalissa, sillä Alicen eno asuu täällä. Näitäkin vuokrataan.

Øvre Mollesjohkan viimeisten rakennusten kohdalla koski muuttui minulle liian vaikeaksi. Kannoin kanootin tämän kohdan ohi.

Jatkoin pitkässä suvantojärvessä etelään, kunnes neljän kilometrin jälkeen tuli vastaan vielä suurempi taloryhmittymä, Vuolit Mollesjohka [GodTur.no-karttalinkki].

Tämän taloryhmän takana on se lentokenttä, josta 1980-luvulla lennettiin kalasaalis Karasjoen markkinoille.

Täällä asuu Alicen äiti ja toinen eno. Sain kutsun jäädä yöksi (tänne Alice ja Ken Robert olivat matkalla), mutta oman aikatauluni puitteissa vain kiitin ja kieltäydyin tarjouksesta.

Vuolit Mollesjohkan jälkeen joki muuttuu koskiseksi. Moni koski on hankala enkä suosittele reittiä aloittelijoille, mutta laskettavissa ne ovat paitsi tämä vesiputous, Iesjokgorzi [GodTur.no-karttalinkki].

Päivä oli todella hikinen. Mäkärät pörräsivät ympärilläni kuin riivatut. Kannoin kanootin putouksen ohi joen oikealta puolelta. Joki laskeutuu putouksen jälkeen kanjoniin seuraavan 500 metrin ajaksi, joten vaihtoehdot olivat:

  • Laske kanjonissa oleva hankala koski.
  • Kanna kanootti pitkän kanjonin ohi mäkäräpilvessä.

Tutkin kanjonin koskea aikani ja laskeuduin alas heti putouksen jälkeen.

Huidoin jatkuvasti mäkäriä. Äkkiä vesille. Meloin kanjonin läpi kunnialla sopivissa kohdissa pysähdellen, pala palalta. Parhaan laskureitin suorittamiseen oli vaikea keskittyä, kun mäkärät tanssivat kasvoillani. Ensimmäisen 200 metrin jälkeen koski helpottui, jonka jälkeen annoin mennä, kunnes mäkärät jäivät taakse. Huh.

Jatkoin osin vaikeahkojen pitkien koskien laskemista vielä pari tuntia. Vettä riitti hyvin kanootin alle, sillä loppujen lopuksi Iesjavrin vesistö on tarpeeksi laaja, jotta se kerää vettä myös kuivina kesinä.

Hyviä leiripaikkoja on vähän, sillä koskien rannat ovat liian kivikkoisia ja suvantojärvien rannat liian pusikkoisia. Tyydyin lopulta paikkaan kapean järven rannalla, jossa oli vieressä kivi, jonka kautta pääsin uimaan ja pesemään pois päivän hiet.

Perjantai 13.7.2018

Iesjohka jatkui muutaman kilometrin koskipätkillä, kunnes saavuin parissa tunnissa Suossjavrille, jonka takaa sain pitkästä aikaa näköyhteyden nykyaikaan: joka viides minuutti auto Kautokeinon ja Karasjoen välisellä tiellä [GodTur.no-karttalinkki].

Iesjohkan erämainen osuus oli takana, sillä tästedes Iesjohka seuraisi Karasjoelle johtavaa tietä. Koskimelonta ei suinkaan ollut ohi, sillä:

  • Tähän asti joki oli pudonnut 83 metriä (Iesjavri 391 metriä, Suossjavri 308 metriä merenpinnasta).
  • Tästä eteenpäin joki putoaisi 180 metriä (Karasjoen kaupunki 128 metriä merenpinnasta).

Alice kertoi, että norjalaiset melovat Iesjohkan loppuosaa sen vauhdin ja runsaiden koskien takia. Paras lähtöpaikka lienee jompikumpi Vuottasjohkan yli kulkeva silta: 330 metriä merenpinnasta [GodTur.no-karttalinkki] tai 310 metriä merenpinnasta [GodTur.no-karttalinkki].

Ken liikkuu Norjassa pakattavan kanootin kanssa, tiedoksi se, että molemmille silloille pääsee Karasjoelta bussilla (norjalaiset bussit pysähtyvät missä vain, kunhan selität asian selkeästi).

Saavuin pian ainoalle sillalle, joka ylittää Iesjohkan [GodTur.no-karttalinkki].

Tämäkin olisi kelpo lähtöpaikka koskiseikkailulle. Seuraava silta on vasta Karasjoen kaupungin keskustassa, jonne on matkaa 59 km, pudotusta 160 metriä.

Päivän hankalin koski oli juuri tämä, jonka yli silta kulkee. Sen jälkeen seuraa useita kilometrejä pitkiä helpompia koskia, joissa vauhti kasvaa mutta kanootin ohjailu on silti maltillisen mukavaa.

Koskien välissä on eri mittaisia suvantoja. Yleisesti ottaen matka taittuu leveässä joessa reippaasti.

Pidin ateriatauon joen keskellä tuulisella särkällä, jotta vältin hyttyset ja mäkärät.

Iesjohkalle olisi helppo tulla kalaan lähellä kulkevalta valtatieltä, mutta kalastajia ei juuri näy. Tässä pariskunta, joka laski koskea soutuveneellä: mies soutaa, nainen kalastaa. Kosken laskettuaan he vetävät veneen jälleen kosken niskalle, josta uusi lasku ja kalastusyritys – näin ainakin itse sen tekisin. 😀

Minulla oli aikeita jatkaa jo tänään Karasjoelle, mutta tulin järkiini (liian pitkä matka, olisin perillä vasta klo 22). Niinpä uin ja pistin leirin pystyyn kalastajia varten rakennettuun tulipaikkaan, jonka kylteissä valistetaan lohiloisen vaaroista ja kalastusvälineiden sekä kanootin desinfioinnin tarpeellisuudesta [GodTur.no-karttalinkki].

Itse en tälle reissulle desinfioinut kanoottia, koska sen olin tehnyt jo viikko sitten Reisaelvalla.

Pientä iltahupailua uinnin jälkeen. (Joessa kasteltu paita ja paksut villasukat lahkeiden yli vedettynä ovat kelpo hyttyssuoja.)

Iesjavri. Iesjohka. Iesvarri. Listan kolmas nimi on taustalla olevan tunturin nimi.

Lauantai 14.7.2018

Melonnan seitsemäs ja viimeinen päivä oli maltillisen mittainen, niinpä tiesin saapuvani Karasjoelle hyvissä ajoin.

Iesjohkan loppuosan kosket olivat olleet tähän asti yleisesti helpohkot, mutta alla kuvatussa monivaiheisessa koskessa päätin kantaa kanoottia 300 metriä [GodTur.no-karttalinkki].

Tämänkin opin: Iesjohkan alajuoksulla harjoitetaan karjataloutta.

Lehmänlanta mielessäni päätin täyttää juomavesipullot tästedes sivupuroista, jotka laskevat vetensä Iesjohkaan.

Suuret joet yhtyvät. Oikealta tulee Iesjohka, takaa keskeltä Karasjohka. Yhdistyneinä ne jatkavat Karasjohkan nimellä matkaa vasemmalle [GodTur.no-karttalinkki].

Karasjohka tuli minulle tutuksi jo 2017, kun saavuin sitä pitkin Enontekiöstä tänne.

Jokien yhdyttyä koskia ei enää ole. Karasjohka mutkittelee ja virtaa maltillisesti ennen saapumistaan Karasjoen kaupunkiin. Pidin ruokatauon ”uimarannalla”, jonka kaltaisia mittavia hiekkasärkkiä on jokaisessa joen mutkassa.

Sitten Karasjoen kaupunki.

Gps-paikantimen lukema muistiin.

Aktiivitunteja 52:16 (moving time) + 6:20 / 2 (stopped time jaettuna kahdella) = 55,5 tuntia. Retki oli siis helpompi kuin edellisellä viikolla tehty Suomen Käsivarsi–Reisaelva, jossa ahkeroin 68 aktiivituntia.

Loppuposeeraus.

Norjan bussit – ilmoittaudu ajoissa!

Olin kaksi yötä Karasjoen leirintäalueella (lauantai–maanantai) aikomuksena matkustaa maanantaina 16.7.2018 bussilla Varangin niemimaalle. Tämä ei toteutunut, sillä Norjassa on busseja ja busseja.

Tietoisku:

  • Pohjois-Norjan bussien aikataulut löytyvät osoitteesta http://snelandia.no/.
  • Syötä kenttiin lähtöpaikka (Karasjok bussterminal), maalipaikka (Tana Bru bussterminal) sekä haluamasi päivä (esim. sunnuntai 12.8.2018).
  • Hakutulos näyttää kahden päivän reitit (tämä haku vain esimerkkinä – itse olin matkalla paikkaan, jonne kyyti löytyi vain 3 päivänä viikossa).
  • Sitten se tärkeä asia. Jos bussin yhteydessä ei lue FLEXX, se kulkee aikataulun mukaan. Jos aikataulussa lukee FLEXX, se bussi kulkee vain, jos olet ilmoittautunut kyytiin päivää aikaisemmin. (Ilmoittautumisen voi hoitaa samalla sivustolla tai puhelinsoitolla.)

Tuossa FLEXX-bussissa se vika olikin. Kun en ollut tajunnut ilmoittautua sunnuntaina (eikä kukaan muukaan ollut), maanantain 16.7.2018 bussia ei ajettu.

Auts. Kun tajusin asian, ilmoittauduin keskiviikon FLEXX-bussiin – tarkemmin sanoen kahteen peräkkäiseen FLEXX-bussiin, sillä molemmat olivat FLEXX.

Maanantai 16.7.2018 – jatkoretki Karigasniemelle ja takaisin

Paikoillani en halunnut kahta päivää odottaa, joten keräsin tavarat ja kärräsin ne Karasjohkan rantaan samaan paikkaan, johon olin lopettanut aiemman retken.

Meloin 16 kilometriä alavirtaan, kunnes saavuin Suomen rajalle, Karasjoen ja Inarijoen yhtymäkohtaan [karttalinkki]. Kumpikaan joki ei jatku siitä eteenpäin omalla nimellään, vaan jatkavan joen nimi on Tenojoki.

Jokien yhtymäkohta ei ole erityisen näyttävä, joten kuvasin vain kyltin Suomen puoleisella rannalla.

Melonnan kohde oli Karigasniemen kyläkeskus, joka sijaitsee jokien yhtymäkohdasta 8 km ylävirtaan. Inarijoen melonta ylävirtaan oli suurimmaksi osaksi helppoa (kevyt virtaus).

Kuuden kilometrin jälkeen sain näkyviin Karigasniemen sillan. Pystytin teltan Norjan puoleiselle laajalle hiekkasärkälle, joka jää keväisin tulvaveden alle (eikä siinä siksi kasva puita).

Teltasta näkyy kuvassa vain katto, sillä se on kanootin takana. Lämpötila oli aamusta iltaan yli +30 astetta. Teltassa olisi ollut mahdoton nukkua, ellen olisi pystyttänyt kanoottia varjoksi.

Tiistai 17.7.2018

Heräsin tukahduttavaan kuumuuteen. En edes keittänyt vettä vaan sekoitin puuron kylmään veteen.

Vastavirtaan melonta ei käynyt päinsä, sillä Inarijoen virta kiivastuu Karigasniemen siltaa lähestyttäessä. Kiinnitin kanoottiin köyden ja aloin vetää.

Ensi kertaa köysivetoa tänä vuonna, mutta toki aina parempi kahdella köydellä. Silloin voi kävellä rannalla ja ohjata kanootin kulmaa niin, että se ui kauniisti ylävirtaan vedessä.

Näin olin saavuttanut Karigasniemen sillan.

Kävelin Norjan puoleiselle mäelle ottamaan yleiskuvaa Inarijoesta (takana hiekkasärkkä, jolla olin yöpynyt).

Joko kerroin, että päivä oli läkähdyttävän kuuma? +32 astetta.

Meloin Suomen puolelle ja tilasin kahvin Karigasniemen ilmastoidussa baarissa. Istuin paikoillani 8 tuntia: join kahvia, selasin nettiä, käsittelin valokuvia, söin noutopöydästä, selasin taas nettiä, käsittelin valokuvia ja join kahvia.

Kun kello löi 17, palasin kanootille ja havaitsin, että kanootin pohjakammio oli auringonpaisteessa paisunut ja puhjennut. Viime vuonna liimaamani paikka oli pettänyt reunasta. Ikävä takaisku. En kuitenkaan huolestunut enempää, sillä kumikanootti on käytännössä melontakelpoinen pelkillä sivukammioilla.

Lähdin melomaan takaisin Karasjoelle: Inarijokea alas 8 km, Karasjohkaa ylös 16 km.

Ihmiset viettävät aikaa hiekkasärkillä. Näinä päivinä särkät olivat kuin parhaita uimarantoja, sillä veden lämpötila ylitti +20 astetta.

Heilautin kättä kaikille huviveneilijöille.

Paria vesiskootterikuskia en tervehtinyt. Liian nopeita.

Jäin jälleen maastoon yöksi. Pystytin teltan puron viereen, jotta saisin puhdasta vettä.

Keskiviikko 18.7.2018

Heräsin klo 5, jotta vältin aamuauringon porotuksen, ja meloin viimeiset kilometrit takaisin Karasjoen sillalle.

Kävin uimassa ja huolsin tavaroita iltapäivän FLEXX-bussia varten: teltan ja kanootin perusteellinen kuivatus. (Kanootin kuivatus siksi, että ihmiset Varangin niemimaalla ovat kovin tarkkoja kanoottien desinfioinnin kanssa. Minun kanoottihan oli toki jo desinfioitu Reisaelvalla, mutta eipä ylimääräinen kuivatus eli desinfiointi pahaa tee.)

Hirvittävä kuumuus, +33 astetta, ajoi minut odottamaan Varangin niemimaan bussia siinä keskustan kahvilassa, jonka ilmastointi toimi. Poistuin kahvilasta vain ruokaostoksille ja käydäkseni kaupungin takana olevan laskettelumäen päällä. Joen hiekkasärkkien runsaus tulee tästä kuvasta hyvin esille.

Katse on Suomeen päin – Karigasniemi tuolla horisontissa.

Yhteenveto

Moni seikka veti minut melomaan juuri tämän Altan patoaltaan – Iesjavrin reitin:

  • Tunnen jo melkein kaikki Pohjois-Suomen melontareitit. On luontevaa laajentaa tutkimusretket Pohjois-Norjaan.
  • Äärimmäisyydet ovat kiehtovia. Iesjavri on Norjan Lapin suurin järvi ja siis kiehtova.
  • Viime vuosina melomani Pohjois-Lapin reitit alkavat muodostaa laajempaa kuviota. Mieleen on tullut iso tavoite: haluan kuljettaa kanootin lihasvoimalla Kilpisjärveltä Kirkkoniemeen. Tämä retki oli osa tavoitteen toteutusta.

Alin kolmas kohta ratkaisi sen, että aloitin melonnan Kautokeinosta. Nyt olen kuljettanut kanoottia Kilpisjärveltä Karigasniemelle (tosin kolmella eri retkellä: Kilpisjärveltä Lätäsenolle + Lätäsenolta Kautokeinoon + tämä retki).

Satelliittikuvan päällä tavoite näyttää tältä (sininen on tämä retki, keltainen muita melontoja, punainen kanootin kantamista ja patikointia):

Tavoitteesta puuttuu:

  • Karigasniemeltä Kielajoelle, jonka voi kantaa ja meloa Muotkan eli Stuorraäytsin kautta.
  • Inarista noin 70 km Inarijärven yli Kyynelvuonoon tai Surnuvuonoon (sieltä eteenpäin olen jo melonut yhtenäisen reitin Kirkkoniemeen).

Melontareitti tarkemmin. (Kuvassa myös Karasjohka ja Inarijoki: ne olen melonut aiempina vuosina.)

Apua omalle retkelle:

  • Masi on hyvä aloituspaikka, jos haluaa meloa Iesjavrille kanootilla Altan patoaltaan kautta. (Masiin pääsee bussilla, mutta huomaa, että http://snelandia.com käyttää sille saamenkielistä nimeä ”Maze”.)
  • Joatkajavri fjellstue on hyvä välietappi, jos haluaa maastopyöräillä Iesjavrille tai kävellä packraftin kanssa.
  • Vuottasjohkan sillat ovat hyviä aloituspaikkoja, jos haluaa meloa vain Iesjohkan loppuosan kosket.

Liikutin kanoottia yhteensä 279 km:

  • Kautokeino–Karasjoki 231 km, josta kanootin kantamista 8 km. Aktiivitunteja 55 h.
  • Karasjoki–Karigasniemi–Karasjoki 48 km. Aktiivitunteja 11,5 h.

Hieno ja opettavainen retki.

Matkustin iltapäivän FLEXX-bussilla Varangin niemimaalle, josta kerron seuraavassa retkitarinassa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: