Kumikanootti kohtaa packraftin, osa 2

Packraftaajilla on pieneksi melonnan alakulttuuriksi hyvät verkostot. Facebookin Packrafting in Europe -ryhmän kautta voi sopia ja organisoida yhteisiä retkiä minne vain. (Jos joku ei tiedä mikä on packraft, tein syksyllä 2011 yhden retken Nuuksioon seurana Joni + alle 3 kg packraft-kanootti.)

Vaikken omista packraftia, liityin mukaan facebook-ryhmään ajatuksena löytää uutta seuraa Nuuksio-retkille. Ehdotin kohteeksi Pohjois-Nuuksiota = retki 15-20 järven/lammen kautta. Ideaan tarttuivat Joni ja Xavier.

Valkoisessa ympyrässä [karttalinkki] melotut järvet nimettyinä:

Aloituspaikkana oli [J1 = järvi 1] Saarijärven pohjoisranta, jonne saavuimme Jonin kanssa bussilla 346 perjantaina 6.7.2012 töiden jälkeen (Xavier oli ilmoittanut liittyvänsä mukaan myöhemmin). Vesille laskeuduimme klo 18:30. Saarijärven yli melottuamme sen eteläpuolella alkoi 400 metrin metsäveto selkeää polkua pitkin [J2] Sarkkiselle, josta edelleen nosto 10 metrin kannaksen yli [J3] Suolikkaalle, josta ensimmäinen kuva.

Suolikkaan luoteispää on kapea. Turvesuolla kasvaa mm. kihokki [Wikipedia], Suomen ainoa luonnonvarainen lihansyöjäkasvisuku.

Kun hyönteinen laskeutuu kihokkiin, se tarttuu limapalloihin, jolloin kihokin lehti sulkeutuu (ei toki silmänräpäyksessä). Sormeenkin tahma tarttuu, ei vahvasti.

Nousimme ylös Suolikkaan luoteispäästä, josta vedimme kanootit tietä myöten [J4] Pyyslammelle (minulla kärryt kanootin alla, packraftia kannetaan kainalossa / pään päällä), jonka pohjoispään kallioon on ikuistettu kalliomaalaus. Näin ainakin tämän nettiartikkelin mukaan.

Missä tarkemmin? Tuossa kaiketi.

Eli siis tuossa?

Jotain siinä on — hyvin epäselvä kuitenkin.

Pyyslammelta palasimme osan matkaa tietä kohti Suolikasta, josta metsäveto [J5] Koppa-Suolikkaalle, jollaista en ole ennen nähnyt. Emme saapuneet lammelle vaan veden peittämään metsään. Kanootit vesille.

70 metrin rämeen jälkeen Koppa-Suolikkaalle päästäkseen on ylitettävä 5 metrinen upottava turvesuokaistale.

Koppa-Suolikkaan kierto paljasti erikoisuuden: 5-15 metriä leveä turvesuokaistale ympäröi joka puolelta ”sisälampea”. Turvesuokaistaleen ympärillä on vallihautana rämeinen ”ulkolampi”, jonka läpi olimme tänne tulleet. Siis lampi, joka on turvesuolla, joka on lammessa, joka on Nuuksiossa! Sellainen on Koppa-Suolikas.

Palasimme tielle. Pian alkoi hankala metsäveto [J6] Poika-Suolikkaalle. Matkaa 500 metriä, jossa piti mm. kiertää liian tiheä metsä nostamalla kanootti kallioiden yli. Hikoilin kunnolla painavan kanoottini kanssa (verrattuna Jonin kevyeen veneeseen), mutta niin vain pääsimme Poika-Suolikkaankin melomaan.

Kello oli 23, kun palasimme Suolikkaan luoteispäätyyn. Tämä oli jo aiemmin päätetty leiripaikaksi, johon Xavier ja Anita saapuisivat puolen yön maissa.

Nopean aterian jälkeen kävin nukkumaan enkä muistaakseni kuullut Xavierin saapumisesta mitään.

Lauantaina heräsin ensimmäisenä ja havaitsin uuden teltan. Aamiaista keitellessäni Xavier ja Anita tulivat tervehtimään. Pian olimme liikkeellä. Kaksi packraftia, kolme ihmistä.

Packraft on lyhyt ja kevyt, niinpä korkea painopiste huojuttaa sitä helposti. Packraftiin laskeutuminen ja siitä nousu vaativat hiukan akrobatiaa. Kova ranta on etu, vaikka se olisi vino kallio.

.. mutta joskus ei ole vaihtoehtoa. Jos ranta upottaa, tarjosin kanoottini astinlaudaksi.

Takaisin retkelle. Vedimme veneet Suolikkaalta [J7] Sammalkuoholle.

Luoteispään pönttö.

Kierrettyämme Sammalkuohon kysyin onko muilla kiinnostusta käydä [J8] Mustalammella, vaikka sinne meno on aika pitkä ja kallioiden yli. Mennään! Ja mikäpä on packraftilla mennä verrattuna 20 kg Grabneriin. Mustalampi saavutettiin ja kierrettiin lopulta helpohkon maaston läpi.

Huom! ”Mustalampi” on Nuuksion yleisin lammen nimi, sillä niitä on 5 kpl eri paikoissa sekä lisäksi yksi ”Mustlampi” (myös Pöksynhaara, jonne aioimme myöhemmin, on toiselta nimeltään Mustalampi). Tämä Mustalampi sijaitsee Sammalkuohosta etelään.

Emme jääneet Mustalammelle pitkäksi ajaksi, koska häiritsimme kaakkuriperhettä.

Palasimme Suolikkaalle, jonka jälkeen käväisimme Suolikkaassa sijaitsevassa nimettömässä saaressa ihmettelemässä metsäpalon jälkiä. Ateriatauolle vedimme kanootit Suolikkaalta [J9] Valkealammelle, joka lienee Nuuksion kirkasvetisin lampi.

Kuvassa Xavierin tikkukeitin (ei pohjaa, toimii vain kallion päällä).

Ateriatauon ja virvoittavan uinnin jälkeen palasimme Suolikkaalle, josta vedimme kanootit helppoa polkua pitkin [J10] Pöksynhaaraan, jossa maasta löytyi yllätyksiä.

Enpä tätä ennen tiennyt, että Nuuksiossa on lakkaa!

Vedimme veneet edelleen [J11] Isolle Majaslammelle (hankala veto, ylämäki).

Keli oli muuttunut tihkusateiseksi eikä Iso Majaslampi näyttänyt yhtä idylliseltä kuin toukokuussa. Suosittu kohde se kuitenkin on. Tämän kirkkaan 600-metrisen erämaajärven ääressä virvoitti parhaillaan mieltään kolme eri retkeilijäryhmää, sillä rannoilla on useita hyviä evästely/uintipaikkoja.

Isolta Majaslammelta vedimme [J12] Pienelle Majaslammelle, jonka pinta on 97,5 metriä merenpinnan yläpuolella = ylimpänä sijaitseva Nuuksion järvi/lampi. Pienellä Majaslammella on kirkas vesi ja yksi hyvä leiripaikka, parhaillaan varattu.

Palasimme Isolle Majaslammelle, josta Pöksynhaaraan, jossa vaihdoimme hetkeksi kanootteja Xavierin ja Anitan kanssa. Herranpieksut että packraft tuntui kevyeltä, kun ryhdyin asettelemaan itseäni siihen — kuin ilmapallo, joka lentää alta, jos istuu ohi. Meloessa packraft kääntyy salamannopeasti akselinsa ympäri. Ohessa minuutti videota, packraft-melonnan opiskelua vaiheet 1-2-3.

Pöksynhaarasta vedimme veneet [J13] Pikku Pöksynhaaraan. Xavier halusi vaihteeksi kokeilla Grabnerin vetoa. 🙂

Pikku Pöksynhaara, vaihteeksi näin päin (Anita meloo).

Suuresta järvien/lampien määrästä huolimatta retken vauhti oli leppoisa.

Pikku Pöksynhaaran jälkeen alkoi ehkä raskain osuus, kilometrin metsäveto kohti [J14] Orajärveä. Tällä kohdin metsässä ei ole selkeitä polkuja — ehkäpä Pöksynhaaran ja eteläisemmän Nuuksion väliä kuljetaan harvoin? Veto on tehtävä kompassin avulla pahimpia tiheiköitä ja soita vältellen, kunnes saavutaan Ruuhijärven ja Urjan väliselle polulle, jota olen kulkenut kanootin kanssa aiemminkin.

Polkua kulkien etsimme Orajärven kyltin (puussa 4 metrin korkeudessa), jonka jälkeen loppureitti Orajärvelle oli selkeä.

Xavier ja Anita päättivät jäädä Orajärvelle seuraavaksi yöksi, mikä oli viisas päätös, sillä heti sen jälkeen sade rankkeni. Vedimme Jonin kanssa Orajärven etelälaidasta kanootit [J15] Karjakaivolle, josta nousimme ylös Helsingin seudun lapinkävijöiden majan laiturin kohdalta.

Kävimme katsomassa majan takana olevaa turvekammia, yhtä Nuuksion nähtävyyttä, mutta yllätyksekseni huomasin, että se on hajotettu maan tasalle. Täytyy selvittää myöhemmin miksi?

Päivitys 10.8.2012: Soitin Helsingin seudun lapinkävijöiden eräälle toimihenkilölle, joka kertoi, että turvekammi purettiin 2011, koska se oli mätä. Ei ole suunnitelmaa, että uutta paikalle tulisi.

Sateen rankentuessa vedimme kanootit vielä [J16] Meerlammelle, jonka kiersimme viimeisenä järvenä. Ei erityisen erämainen, sillä järven itärannalla on monta mökkiä.

Purimme kanootit ja siirryimme Nuuksiontielle, josta bussi 85 poimi meidät kohti Espoon keskusta.

Hieno retki jälleen. Vaikka minun 20 kg Grabner-kanootti ja packraft ovat erilaisia — Grabner nopeampi vesillä, hitaampi metsässä –, Nuuksiossa puntit ovat tasan, kun retkeen sovitetaan vettä ja metsää.

Yhteensä 19 km melontaa, 14 km patikointia ja 16 melottua järveä, joista 11 täysin luonnontilaisia vailla ihmisasutuksen jälkiä. Järvistä 9 oli minulle uusia. Kierrettyjen Nuuksion järvien määrä nousi nyt yli sadan = 103 kpl.

PS. Ai niin. Joni on kirjoittanut tästä samasta retkestä omassa blogissaan.