Auringonpimennysreissu Kanadaan ja Yhdysvaltoihin 15.-23.8.2017

Täydelliset auringonpimennykset ovat tämän blogin vakioaihe. Tällä kertaa matkustin serkun pojan Petjan kanssa Kanadaan ja sitten Yhdysvaltoihin katsomaan 21.8.2017 tapahtuvaa auringonpimennystä, josta amerikkalaiset innostuivat niin, että Oregonin 4-miljoonainen väestö kasvoi hetkeksi 4,7 miljoonaan. Petjalle pimennyskokemus oli ensimmäinen.

Kerron tässä matkastamme, joka painottuu repputurismiin, hiukan retkeilyyn sekä pikantteihin havaintoihin amerikkalaisesta elämänmenosta sekä amerikkalaisesta auringonpimennyshulinasta.

Matkan kruunasi itse auringonpimennys, minkä oheinen kuva todistaa.

Lähdetään liikkeelle.

15.8.2017 – Lento Vancouveriin, Kanadaan

Kello kääntyi 10 tuntia taaksepäin ja vuorokaudesta tuli 34 tunnin mittainen, kun lensimme Vancouveriin [Google Maps] 15.8.2017. Jet lagin vaikutusten minimoimiseksi olin suunnitellut illalle pienen kävelyn. Liikunta auttaisi valvomaan, jotta rytmi siirtyisi Vancouverin aikaan.

Kävelyn kohde oli Hadden Park [Google Maps] Vancouverin kantakaupungin eteläpuolella.

Tuosta olisi ollut mahdollista ottaa kuva, jossa pilvenpiirtäjien yläpuolella näkyy valomertakin korkeammalle ulottuva vuoristo. Vuoristoa ei kuvassa näy. Ilta oli pimentynyt liiaksi tai sitten vuorten edessä oli usvaa.

Ensimmäisen yön majapaikkamme oli umpisurkea American Backpackers Hostel. Likainen, ahdas, epämääräinen, kaikenkaikkiaan paska (anteeksi).

Vastaanoton sotkuiseen seinään kiinnitetyt tekstilaput ovat linjassa paikan yleisolemuksen kanssa. ”No refund due to bug bites”. ”Did you know GOOD people make good review, bad people make bad review”. Haloo, millainen mielikuva näistä lauseista jää?

Vinoileeko kanadalaisomistaja Yhdysvalloille? Entä jos Tallinnassa olisi ”Soomepoiste hostel”, jonka huoneiden repsottavat hyllyt olisi kiinnitetty narulla katon vesiputkiin, ikkunoissa lepattaisivat revenneet verhot likatahroineen jne? Tätä tasoa nimittäin on Vancouverissa sijaitseva American Backpackers Hostel.

16.8.2017 – Vancouverin kantakaupunki ja Capilano Suspension Bridge

Tarkoitus oli aloittaa reissu pienillä retkillä Vancouverissa sekä läheisillä Kalliovuorilla. Muistissa on, että Vancouver oli vuoden 2010 olympiakaupunki. Alppikaupunki Whistler kuului myös ohjelmaan.

Vancouverin satama [Google Maps 3D – Huom! 3D toimii tietokoneella, ei puhelimella].

Sataman teos The Drop (”pisara”) [Google Maps].

Vuoret ovat läsnä.

Keskustassa on korkeita lasipintaisia rakennuksia.

Meri ympäröi kantakaupunkia monelta puolelta. Jos sattuisi unohtamaan missä on Vancouverin keskusta, pilvenpiirtäjämeri sen paljastaisi.

Teimme päiväretken Capilanon riippusiltapuistoon [Google Maps]. Tungos.

Riippusilta rakennettiin Capilano-joen yli 1889. Silta on uusittu monesti. Kuvassa Petja.

Sopii pienille, isoille, nuorille, vanhoille.

Kaikenlaisia muitakin kulkuteitä maksullisella puistoalueella on.

Oltiin turisteja muiden joukossa. Nätit tytöt vilkuttaa.

Minä puiden välissä.

Hauska ja helppo vierailukohde – jos jaksaa jonottaa.

Matkustimme iltapäivällä Whistleriin, jossa majoituimme kotoisaan Alpine Lodge Hostelliin 4 hengen huoneeseen.

17.8.2017 – Patikointia Whistlerissä

Whistler [Google Maps] on turisteja varten rakennettu alppikaupunki, jonka taloissa on korkeita päätykolmioita, torneja ja muita huomiota tavoittelevia yksityiskohtia. Suomessa lähinnä vastaavaa arkkitehtuuria näkee Lapissa Saariselällä ja Levillä.

Talvella päälaji on laskettelu, kesällä alamäkipolkupyöräily.

Stadionilla järjestetään parikilpailuja pitkin päivää.

Koko perheen harrastuskin se on. Panssari hillitsee kaatumisen seurannaisvaikutuksia.

Raportoin näitä kiinnostuneena turistina, katselijana. Näin myös pyöräilijäpojan naama veressä, paita revenneenä. Lajissa on riskejä, vaikka kypärää käytetään.

Whistlerin ympärillä on kaksi vuorta, Blackcomb ja Whistler. Upeimmat patikointireitit kulkevat niiden huipuilla (punaiset viivat gps-paikantimesta, keltaiset summittain käsin piirrettyjä hissien reittejä).

Nousimme ensin hissillä Blackcombille. Näkymät Rendezvous Lodgelta [Google Maps] alas Whistlerin kylään ovat tällaiset.

Whistler on 670 metriä meren pinnasta, hissin päätepiste 1850 metrissä.

Paikalla oli kenties onnenkantamoisena 70 cm kokoisia harmaamurmeleita (hoary marmot), jotka lekottelivat auringossa. Emo ja poikanen juttelivat.

Harmaamurmelin lempinimi on ”whistler”. Tästä eläimestä juontaa koko kylän nimi.

Patikointireittejä on runsaasti. Niitä voi tutkia etukäteen erinomaisesta reittikartasta, jonka saa pdf-muodossa tästä. Paperisen monisteen voi hakea ilmaiseksi Whistler Visitor Centrestä [Google Maps].

Leveä patikointireitti alkaa portin alituksella.

Lämpötila oli +25ºC. Reiteillä näkee lunta myös keskikesällä.

Polku ei vie Blackcomb-vuoren huipulle (2440 metriä) vaan kiertävät vuorta suurin piirtein samalla korkeuskäyrällä. Patikointireitti on siis helppo, sopii kaikille.

Saavutimme 1,5 tunnin kuluttua Blackcomb Lake -ylänköjärven.

Polut ovat täällä kapeampia ja kivisempiä kuin reitin alussa.

Reitin korkein kohta on Decker Loopin huippu Blackcomb-vuoren takapuolella, jossa pidimme ateriatauon. Näkymä 2050 metrin korkeudesta.

Kalliovuorilla kun liikutaan, vastaavat korkeat vuoret jatkuvat tästä aina Alaskaan asti.

Jatkoimme alas toista reittiä. Petja poseeraa Decker Tarn -järvellä.

Sama mahtava vuori myöhemmin havupuiden kehystämänä.

Palasimme 10 km jälkeen takaisin portin läpi ja hisseille.

Edessä oli 4,4 km pitkä Peak-To-Peak, 11 minuutin gondolimatka Blackcomb-vuorelta Whistler-vuoren Roundhouse Lodgelle [Google Maps].

Kahden vuorenhuipun välisiä gondoleita ei ole maailmassa monta. Tämä on niistä pisin.

Whistler-vuoren puolella jatkoimme toisella hissillä varsinaiselle huipulle (2182 m) [Google Maps], josta seuraava kuva.

Kuvassa oikealla oleva huomattava nyppylä on The Black Tusk [Google Maps].

Whistlerin mustakarhut

Olimme jo palaamassa gondolilla laaksoon, kun päivälle tuli ylimääräinen huippu. Juttelin kahden vanhemman leidin kanssa, jotka kertoivat, että täällä on mustakarhuja (american black bear) – niitä voi joskus nähdä tästä gondolistakin.

Ja todella. Keskustelumme aikana kaksi mustakarhun poikasta ilmestyi gondolin alle. Säkenöivä hetki. Tein päätöksen, etten yritä sählätä ja valokuvata niitä. Katselin vain juoksua ja telmintää, noin 10 sekuntia. Ei siis kuvaa.

Karhupolitiikka on Kanadassa erilainen kuin Suomessa. Niitä ei metsästetä, vaan niiden kanssa eletään rinnan. Mustakarhuja on molemmilla vuorilla joten kohtaamisia ihmisten kanssa tulee säännöllisesti – esim. alamäkipolkupyöräilijöille, jotka laskevat kesällä samoja rinteitä kuin laskettelijat talvella. Miten kohtaat mustakarhun? Parhaat käyttäytymisvinkit neuvotaan täällä => otsikko ”BEARS” alhaalla oikealla. Myös karhunkatsomisretkiä järjestetään.

Kävelimme 13 km. Tämän kummempia patikointeja emme Whistlerissä tehneet.

18.8.2017 – Bussilla Seattleen, Yhdysvaltoihin

Päivän ohjelma oli yksinkertainen. Heräsimme aamulla Whistlerissä. Otimme bussin Vancouverin keskustaan. Söimme. Otimme bussin Yhdysvaltoihin Seattleen. (Kaikki bussiliput olin varannut ennakkoon Suomessa.)

Valtakunnan rajalla oli muodollisuuksia eli paperien täyttämistä sekä tunnin jonotuksen jälkeen lyhyt henkilökohtainen haastattelu passin tarkistuksen ohessa. Haastattelu keskittyi siihen, että pitää olla suunnitelma, milloin ja miten poistumme Yhdysvalloista (näytin lentosuunnitelmaa).

Seattlessa majoituimme illalla Green Tortoise Hostelliin, joka oli siisti ja moderni – vilpittömät suositukseni. Koska jonkun kuvan halusin ottaa, kävimme heilumassa Waterfront Parkin maailmanpyörän edessä [Google Maps][Google Maps 3D].

Maailmanpyörän lisäksi Waterfront Parkista löytyy Seattlen akvaario – kummassakaan emme käyneet.

19.8.2017 – Pyöräilyä Seattlessa

Petjan ehdotuksesta vuokrasimme Green Tortoise Hostellista polkupyörät koko päiväksi. Näin pääsisimme eroon vaivalloisesta bussilinjojen metsästyksestä ja odottelusta. Pyörän selässä saavuttaisimme vapautta, olisimme omien reittiemme herroja.

Ensimmäiseksi kohteeksi otettiin Kerry Park [Google Maps][Google Maps 3D], jota kaikki sivustot kehuvat Seattlen parhaaksi näköalapaikaksi. Sellainen se tosiaan on.

Kuvan keskellä on Space Needle, Seattlen ikoninen näkötorni. Kuvassa pitäisi näkyä myös Mount Rainier, joka on huomattava tulivuori Seattlen eteläpuolella. Tänä aamuna Rainier häviää autereeseen. Wikipediasta löytää kuvia, jossa Kerry Parkin maisema on selkeä ja Mt. Rainier näkyy.

Myöhemmin päivällä Mount Rainier ilmestyi moneen muuhun maisemaan.

Näkymä veden yllä leijuvaan tulivuoreen on ”raamatullinen”. Mount Rainier [Google Maps] on Yhdysvaltojen länsirannikoin 1100-kilometrisen Kaskadit-tulivuorivyöhykkeen korkein vuori (4392 metriä), joka purkautui viimeksi 1854.

Seuraava kohde oli Gas Works Park [Google Maps], josta saa toisen näkymän Seattlen kantakaupunkiin (Petjan käsi leikkaa Space Needlen).

Gas Works Park on vanha kaasulaitoksen tontti ja julkinen puisto täynnä hengailijoita kuin Helsingin Kaivopuisto.

Me + polkupyörät.

Pyöräily on Seattlessa tavallista. Seattlen kaupunkipyöräsysteemi on nimeltään LimeBike ja pyöriä näkyy paljon.

Pyöräteitä sinänsä on harvassa. Useimmiten pyöräilijöille on lohkaistu oma kaista ajoradan reunasta.

Jos omaa kaistaa ei kantakaupungissa ole, bussikaistat ovat käytettävissä. ”Buses only, bicycles ok”.

Päivän kolmas kohde oli Petjan netistä bongaama ulkoilmakonsertti Mercer Islandilla [Google Maps]. Sinne mennäkseen oli ylitettävä 2,5-kilometrinen floating bridge. Tämän sillan yli kulkee pyörätie, kuvassa vasemmalla.

Konsertti pidettiin Luther Burbank Parkissa [Google Maps]. Petja perehtyy ohjelmalehtiseen.

Etevänä klassisen musiikin pianistina Petja valaisi minulle monta terminologista yksityiskohtaa.

Minut tämä klassisen musiikin konsertti vakuutti – pääosassa piano, ohessa jouset.

Pianistilla on kyky hallita yleisöä. Kun viimeisen yksittäisen juuri oikealla ajoituksella ja voimalla lyödyn koskettimen ääniaalto on saavuttanut kuulijoiden aivot, esitys ei ole ohi. Pianistin katse on yhä koskettimissa. Käsi kohoaa koskettimiston pinnasta hitaasti, sentti sentiltä. Kymmenen sekuntia. Vihdoin pianisti alkaa kääntää päätä yleisön suuntaan, nousee ylös, kumartaa. Nyt esitys on ohi. Saamme taputtaa.

Moottoritien yli. Päivän viimeinen näkymä hostellille palatessa.

Kevyttä pyöräilyä 42 km.

20.8.2017 – Kohti auringonpimennyspaikkakunta Madrasia

Miksi en puhu mitään auringonpimennyksestä? Eikö sitä tarvitse suunnitella? Näin kysyi Petja toisinaan, kun liikuimme Kanadassa ja Seattlessa.

Matkasuunnitelma oli tehty jo Suomessa. Puoli vuotta aiemmin olin valinnut paikaksi Oregonin osavaltiossa sijaitsevan Madras-nimisen pikkukaupungin, 6700 asukasta [Google Maps]. Madras sijaitsee Kaskadien tulivuorivyöhykkeen itäpuolella, jonne länsirannikon sateet harvoin yltävät. Siksi Madrasin ilmasto on kuiva, keskimäärin pilvetön.

Matkan aikana seurasin Facebookissa pimennykseen keskittyneen Solar Eclipse Chasers-ryhmän toimintaa ja sinne jätettyjä linkkejä. Vastasin Petjalle:

– Facebook-ryhmässä jaetun sääennusteen perusteella tilanne on oikein hyvä. Madrasissa sää tulee olemaan selkeä. Ilmassa on tosin metsäpalojen aiheuttamaa utua, mutta se ei haittaa. Auringonpimennys tulee näkymään udun läpi.

Moni muukin oli havainnut, että Madrasiin kannattaa mennä. Niin moni, että oli turha haaveilla hotellihuoneesta (kannoin siis mukana telttaa). Niin moni, että vastaavasti Madrasin ympärille oli perustettu yhteensä 18 laajaa auringonpimennyksen havaitsemiseen keskittynyttä camping-aluetta (alla niistä muutamia).

Jokainen camping-alue veloitti telttayöstä yli sata dollaria, parhaat 300 dollaria. Miksi mennä valmiiseen telttaleiriin? Miksei menisi vaikka rotkoon telttailemaan, sillä Google Streetview tarjoaisi esim. tämän ruohopeitteisen rotkon?

Kyllä, harkitsin telttailua rotkossa, mutta hylkäsin ajatuksen kahdesta syystä:

  • En tunne Yhdysvaltojen jokamiehenoikeuksia tai tässä tapauksessa mitä kaikkea salatelttailusta voi seurata.
  • Bussit eivät kulje pimennyspäivänä. Paluukyyti olisi sovittava lennosta jonkun kanssa ja se käy helpoiten camping-alueella.

Nöyrryin valitsemaan yhden leirintäalueista. Valintani oli leireistä pohjoisin Camp Of Eclipse Totality, joka veloitti 220 dollaria. Sieltä ainakin pääsisimme sujuvasti paluukyydillä takaisin kohti Seattlea.

Näin siis suunnitelma. Asiat menivät toisin.

Matkustimme aamubussilla Seattlesta Portlandiin, Oregonin osavaltion pääkaupunkiin, jossa lounastimme [Google Maps]. Iltapäivän bussi oli Portlandista Madrasiin [Google Maps]. Kävin bussikuskin kanssa seuraavan keskustelun:

– Päivää. Minulla on kysymys. Aiomme seurata auringonpimennystä Camp Of Eclipse Totalityssä (näytin karttaa). Voimmeko jäädä pois kyydistä siinä?
– Me emme pysähdy virallisten pysäkkien ulkopuolella. Jos jättäisimme porukkaa moneen paikkaan (tökkii sormella karttaa eri puolilta), mitä siitäkin tulisi, myöhästyisimme aikataulusta.

Yhden jatkokysymyksen jälkeen hyväksyin tilanteen. Näin olkoon. Päätyisimme Madrasin keskustaan, josta minun olisi etsittävä taksi kohti Camp Of Eclipse Totalitya (välimatka 10 km).

Kaikki matkustajat bussissa olivat matkalla pimennystä seuraamaan. Israelista kotoisin oleva Alan oli matkalla yksin. Hän kertoi menevänsä teltan kanssa aivan Madrasin keskustaan ja antoi Circle K -campingin puhelinnumeron: siellä saattaa yhä olla tilaa? Hetken tuumattuani soitin Alanin antamaan numeroon ja kun tilaa oli, sanoin tulevani katsomaan paikkaa.

Kun bussi ohitti Camp Of Eclipse Totalityn (jonne emme siis jääneet) ja sen jälkeen vielä sitäkin isomman leirin, näky oli liki käsittämätön.

Tuhansia telttoja.

Nuo telttailijat ovat voineet saapua paikalle ilman ruuhkaa, sillä kaikkien pimennys-leirien hintaan sisältyi 4 yön optio: paikalle on saanut tulla milloin tahansa 3 edellisen päivän aikana. Auto on sovitettu maahan piirrettyyn 20 x 20 jalan ruutuun (6 x 6 metriä), teltta sen viereen. Sen jälkeen on pysytty paikoillaan, odotettu, syöty ja juotu niitä ruokia ja vesiä mitä on tuotu mukaan, juteltu naapurien kanssa, käyty bajamaja-tyyppisissä vessoissa, ulkoilutettu koiraa, nukuttu. Siinä varmaan tärkeimmät.

Madrasin kunta organisoi pimennyspäivien ajaksi shuttle-busseja, jotka liikkuivat nonstoppina pimennysleirien välejä. Tämä tehtiin, jotta ihmiset eivät liikuisi omilla autoillaan ja ruuhkauttaisi sitä ainoaa tietä, joka kulkee alueen läpi. Shuttle-bussit olivat koulubusseja, joista sana ”school” oli peitetty teipillä.

Ajatukseni kulku, kun näin leirin:

  • Ei helvetti (tyrmistys).
  • Hmm, tuolla oleilu olisi toisaalta kiva sosiaalinen kokeilu?
  • Äh. Mentiin minne mentiin, kaikkialla täällä on sama ruuhka.

Bussi saapui Madrasiin. Lämpötila oli kuuma +32ºC. Seurasin Alania ja tapasin Circle K -campingin vetäjät Cherylin ja Darrenin. Erittäin mukavia ihmisiä. Circle K -campingin ruudut olivat pienempiä kuin muualla (ruudun koko 10 x 20 jalkaa = 3 x 6 metriä) – kenellä auto on, se on pysäköitävä jonnekin kauemmas. Vapaana oli tasan yksi maahan merkitty ruutu, josta maksoin sata dollaria.

Kun kerroin, että meillä ei ole kyytiä takaisin, Cheryl tekaisi minulle markkinahenkisen pahvikyltin.

T-12. Kalkkiviivalla merkitty ruutumme.

Petja ja Alan ruudussamme. Punainen telttani vasemmalla.

Tervehdin naapureita kaikilta puolilta. Mukavaa tavallista väkeä: vanhempia pariskuntia, perheitä lapsineen, jo aikuinen lapsi äitinsä tai isänsä kanssa.

Kokkasin ruokaa aineksista, joita minulla oli mukana. Kun vatsat olivat täynnä, teimme Petjan kanssa tutstumiskävelyn ympäristöön. Minulla oli kuvaussuunnitelma auringonpimennystä varten, jossa samaan kuvaan tulee auringonpimennys sekä ihminen New Yorkin vapaudenpatsaan asennossa. Auringon korkeus täydellisessä vaiheessa olisi 40 astetta horisontista. Se on niin paljon, että tarvitsin pienen ylämäen, jotta valokuva onnistuisi. Sopiva mäki löytyi 300 metrin päästä.

Kiertelin illalla telttoja pahvikyltin kanssa paluukyytiä tiedustelemassa.

Kaikki tykkäsivät kyltistä ja sen kantajasta. Suurin osa ihmisistä kertoi tulleensa Kaliforniasta ja suuntaavansa pimennyksen jälkeen etelään – siis meidän kannalta väärään suuntaan. Aivan naapurissa oli seattlelainen Jo-Allen, joka lupasi kyydin pickup-tyyppisessä maasturissa Portlandiin. Ahdasta tulee, mutta tervetuloa kyytiin. Kiitos, hyväksymme tarjouksen. Hienoa!

21.8.2017 – Auringonpimennys Madrasissa

Aikataulu:

  • Auringonpimennyksen osittainen vaihe alkaa klo 9:06.
  • Auringonpimennyksen täydellinen vaihe alkaa klo 10:19.
  • Täydellinen vaihe kestää 2 minuuttia 2 sekuntia.

Tämän mukaan päivä ajoittuisi. Petjalle ja Alanille äärimmäistä jännittävää odotusta. Minulle rutiinia, sillä olihan tämä täydellinen auringonpimennysmatka numero 12.

Heräsimme klo 7:30. Yö oli ollut täkäläisittäin viileä, noin +14ºC. Tein yksinkertaisen puuroaamiaisen, joka syötiin.

Metsäpalojen utu leijaili taivaalla tasaisena harsona. Harmi. Auringonpimennyksen tarkkailua utu ei estä, mutta valokuvien laatu heikkenee. Kuvien taustasta tulee harmaa eikä kirkkaan monivärinen kuten esim. alla olevassa Ugandan kuvassa vuodelta 2013 (kuvan pilvettömät alueet ovat kirkkaita, pilviset harmaita).

Lähdimme klo 9:00 Petjan ja Alanin kanssa kohti eilen valitsemaani pimennyspaikkaa eli pientä mäkeä. Matkalla jututin risteykseen pysähtynyttä 12 hengen porukkaa, jolla oli erilaisia apuvälineitä kuten linssin ja peilin kautta valkoiselle paperille heijastettu aurinko – tämä on turvallinen tapa tarkkailla auringonpimennystä.

Kuu oli juuri kaapannut auringosta ensimmäisen palasen kello 7 kohdalta. Puuttuva palanen voitiin havaita myös auringonpimennyslasien läpi.

Saavuimme kuvauspaikalle. (Taivas näyttää siniseltä, mutta siinä on utua.)

Kertasin Petjalle ja Alanille millaisia valokuvia haluan ottaa – mitä heiltä odotan.

Halusin kuvata heidät vapaudenpatsaina siten, että täydellinen auringonpimennys olisi soihdun liekki. Seuraava kuva havainnollistaa ideaa.

Lopputulos olisi tällainen:

Lupasin, että tämä vie heidän kallisarvoista aikaa vain 15 sekuntia. Lopun 1 minuuttia 47 sekuntia he voivat katsoa täydellistä auringonpimennystä kuinka haluavat.

Vastaavia patsaskuvia odotin muilta suomalaisilta muualta Yhdysvalloista = Finnish Statues of Liberty. Yhdessä saisimme kuvillemme huomiota muiden auringonpimennysseuraajien joukossa.

Miten onnistui? Nyt kun tätä kirjoitan, voin todeta, että minulla on vain kolme patsasvalokuvaa – ja minä otin niistä kaksi = Petjasta ja Alanista. (Muualta olen kuullut, että patsaskuvia on yritetty ja epäonnistuttu: kameran jalusta pimeässä kaatunut, kamera epäonnistunut tarkennuksessa, jne.)

Oli miten oli. Odotan yhä, jos saisin neljännen kuvan, jotta projektin lopputulos kannattaa julkistaa. Tässä artikkelissa en julkaise patsaskuvia.

Kello 10:15. Neljä minuuttia täydelliseen auringonpimennykseen. Käynnistän takanamme laajakulmaisen kameran, joka kuvaa toimiamme täydellisyyden aikana. (Sitäkään filmiä en julkista tässä.)

Kello 10:19. Auringonpimennyksen täydellinen vaihe alkaa. Eri puolilta ympärillämme kuuluu valtavaa kiljuntaa. Sellainen on tyypillinen ensikertalaisen reaktio. 🙂 Minun yhteen valokuvaan tarttuu hyvin pienikokoinen timanttisormus – siis se hetki, kun auringon kiekosta näkyy enää 0,05 %.

Sekunnit 0–1: Pimennyksen alku pökerryttää. Koko taivaan valaistus muuttuu hetkessä. Huutoa ja kiljuntaa.

Sekunnit 1–15: Havaitsen, että Alan yrittää ottaa valokuvaa iPhonella. Käytän tilannetta hyväksi ja sommittelen siitä valokuvan (vasemmalla Petja, oikealla Alan).

Sekunnit 15–30: Huudan Petjaa patsastelemaan. Ensimmäinen kuva tulee hiukan vierestä, toinen osuu. Huudan, että valmis.

Sekunnit 30–40: Huudan Alania patsastelemaan. Ensimmäinen kuva osuu. Huudan, että valmis.

Sekunnit 40–122: Katselen pimennystä. Petja yrittää pimennysselfietä puhelimella. Alan jatkaa kuvaamista iPhonella. Sommittelen seuraavan kuvan.

Mieleen tuli Pikku Prinssin kansi, mies yksinäisellä planeetalla kaukana kaikesta.

Otan toisen kuvan, jossa lisään Alanin ja auringonpimennyksen välimatkaa.

Kello 10:21: Auringonpimennyksen täydellinen vaihe päättyy.

Joko se loppui? Tuntui 20 sekunnilta, sanovat ystäväni.

Alan ei onnistunut iPhone-valokuvissa. Petja ei onnistunut pimennysselfiessä. Valaistusolosuhteet ovat täydellisessä auringonpimennyksessä niin oudot, että kameran kennolla pimeästä tulee päivä, kuvat palavat puhki. Minun julkaisemani otokset tulivat alivalottamalla 1,7 aukkoa.

En suinkaan väitä, että olen kaapannut kuviini täydellisen auringonpimennyksen tunnelman. Siihen ei pysty kukaan. Se *pitää* kokea itse, nähdä taivaalla musta liekehtivä silmä, joka tuijottaa kuin jumala, oranssihehkuisen horisontin yllä, hätkähtää, tuntea sydämensä lyönnit ja pelätä, että kohta tämä on ohi – niin kuin onkin. Kuvissani on 10 % todellisesta tunnelmasta. Siinä kaikki. (Ei edes oranssia horisonttia, koska kuvasin yläviistoon.)

Palasimme teltalle. Purin teltan. Lastasimme tavarat Jo-Allenin pickuppiin. Hyvästelin Alanin, joka jäi Circle K:lle vielä yhdeksi yöksi. Lupasin lähettää kuvia ja olla yhteydessä. Petja ahtautui takapenkille. Astuimme osaksi liikennevirtaa. Valtavaan ruuhkaan.

Jos ihmiset olivat tulleet Madrasiin tipoittain 3 päivän aikana, nyt he ajoivat kaikki yhdellä kertaa pois. Ensimmäisen tunnin aikana pickup eteni 2,5 kilometriä. Jo-Allen kääntyi kiertotielle jossa oli vähemmän autoja. Kului vielä 3,5 tuntia, kunnes suma vapautui. (Kuvassa Mount Hood, yksi Kaskadien tulivuorista – kuvan yläosan tummuutta on korostettu, jotta vuori näkyisi paremmin.)

Normaali 2 tunnin ajo Madras–Portland kesti 6,5 tuntia. Uskon, että kiertotie auttoi. Suoraa tietä käyttäneet matelivat ruuhkassa varmasti kauemmin.

22.-23.8.2017 – Reissun viimeiset päivät

Olimme jo edellisenä iltana ehtineet Portlandiin, josta olin jakanut edellä julkaisemani valokuvat spaceweather.com-galleriaan, jonka kautta parhaat valokuvat nostetaan esille kansikuviksi. Tällä kertaa kuvani eivät herättäneet laajempaa kiinnostusta.

Portlandista ei jäänyt paljon muistikuvia. Se ei ole samalla tavalla turistikaupunki kuin Seattle. Noh, rautatieaseman torni on komea.

Matkustimme aamubussilla Seattleen. Majoituimme viimeiseksi yöksi tuttuun Green Tortoise Hostelliin. Kävimme syömässä, fiilistelimme hyvää reissua, ostimme tuliaisia, ei sen enempää.

Seuraavana päivänä lensimme Suomeen.

Yhteenveto

Tällä kertaa tämä pimennystarina tulee jälkikäteen yhtenä pitkänä artikkelina. Syy on jet lag. Kun liikuin, pysyin hereillä helposti. Kun pysähdyin ja yritin kirjoittaa blogiin esim. Whistlerin kokemuksia, en pystynyt keskittymään, vaikka kello oli 19. Kun väkisin sinnittelin hereillä klo 22 asti ja menin nukkumaan, heräsin klo 3–4 enkä saanut unta. Vasta reissun lopussa pääsin länsirannikon ajan rytmiin.

Vancouver, Kanada. Helppo kaupunki, helppo maa, ystävälliset ihmiset, toimiva julkinen liikenne, mahtavat vuoristomaisemat, josta löytyy monenlaisia patikointireittejä, kun vain googlaa (esimerkki) ”vancouver best hiking trails”. Tuolla voisi tehdä monta viikkoa huikeita retkiä. Omiksi jälkitunnelmiksi silti jää: En enää kaipaa henkeäsalpaavia maisemia. Minulle mieleisiä maisemia ovat Pohjois-Lappi ja Pohjois-Norja aina Jäämerelle asti, jossa maaston muodot ovat mukavan pyöreät.

Seattle, Yhdysvallat. Hyvin samantapainen kuin Vancouver mukaan lukien julkisen liikenteen toimivuus. Plussaa myös Google Mapsille, jossa voi tehdä julkisen liikenteen reittihakuja paikasta toiseen reaaliaikaisilla aikatauluilla. Tai oikeastaan näin: haen reitin siellä missä WiFi toimii – kun pääsen bussiin ja olen ilman nettiä, Google Maps muistaa viimeisen haun ja näyttää gps:n avulla milloin olen perillä.

Seattlessakin retkeilijä viihtyisi viikkoja, sillä vuoria on monella puolella. Aloita vaikka haulla ”seattle best hiking trails”.

Arvostaa pitää maata, jossa seinäjulisteissa voi pilkata presidenttiä.

En pyrkinyt Seattlessa poliittisiin keskusteluihin, mutta Jo-Allen nosti aiheen esille – matkustimmehan sentään 6,5 tuntia samassa autossa Madrasista Portlandiin. Kysyessään mielipidettäni arkailin aluksi (turha nostaa ylös ristiriitoja), mutta sanoin sitten, että hyvä on, emme Suomessa tosiaan pidä Trumpista. Jo-Allen sanoi olevansa yhä osin järkyttynyt mitä on tapahtumassa. Hän on johtotehtävissä tehtaassa, jossa työntekijät eivät enää puhu toisilleen ajauduttuaan poliittisen kentän eri laidoille. Sanoin siihen kuten ajattelen: Yhdysvaltojen perustuslaki on vahva, tuomareilla on kolmasosa valtaa ja pystyvät hillitsemään määräysvaltaa nämä neljä vuotta – Venäjällä tilanne on paljon ongelmallisempi.

Mitä muuta? Tämä pimennysreissu ei ollut minulle samalla tavalla mielenkiintoinen aivojen muljautus kuin Zimbabwe-Sambia 2001 tai Uganda 2013 tai Indonesia 2016. Kanadassa ja Yhdysvalloissa yhteiskunnan perusrakenteet toimivat – normaalit käytännöt ovat suomalaiselle tuttuja.

Ah, niin. Eivät Vancouver ja Seattle sentään mitään pohjoismaita ole. Molemmissa köyhät nukkuvat kaduilla, Seattlessa useammin kuin Vancouverissa. Mitään slummeja en toki nähnyt – korkeintaan 30 metriä katua, jossa 15 tyyppiä nukkuu sekalaisessa muodostelmassa peittojensa alla. Huumeista en mitään ymmärrä, mutta sekavia tyyppejä näkyy ja kovaäänisiä tyyppejä kuuluu. Mitään väkivaltaista en nähnyt.

Lopuksi kiitän matkakumppaniani Petjaa. Hän on paljon kypsempi 19-vuotias kuin minä aikoinaan. Minä tein ensimmäisen pimennysreissuni, kun olin 34-vuotias. Tämä ei tainnut jäädä viimeiseksi reissuksi kummallekaan?

Mainokset

5 Responses to Auringonpimennysreissu Kanadaan ja Yhdysvaltoihin 15.-23.8.2017

  1. Hauska tarina. Kun kerroit Seattlen google-palvelusta ja wifistä, muistutan, että google toimii jenkeissä hyvin navigaattorina off-line -tilassa. Starbucksin kahviloissa on kahvikupin hinnalla toimiva hyvä wifi.

    • Näin on, kunhan reittiin liittyvät tiet ovat etukäteen latautuneet laitteeseen (=reittihaku tehty online-yhteydellä). Myös monessa normiravintolassa on wifi Vancouverissa ja Seattlessa. Portlandissa sitten taas ei (tai satuttiin vaan wifittömiin ravintoloihin niillä kahdella kerralla). Ja joo, Starbucks on varma tapaus.

  2. Kaija says:

    Hieno juttu, kiitos 🙂

  3. Timo says:

    Kiitos vinkeistä hyvistä käytävistä paikoista, laitoin ne talteen meidän ens vuodelle suunniteltua luoteisnurkan korvausreissua. Meni kyllä pimennys sivu suun, mutta ehkä 2019 Chile tai Argentiina onnistuu – siellä tosin on harmittavasti siihen aikaan vähän huono keli muuten lomareissua varten. 2020 taas on melkoisen hankalan matkan pääs.

    Hauska huomata miten erilailla kaupungit voi kokea. Meillä oli odotus Portlandista hienona paikkana, kun muutamakin sitä kehui lempikaupungikseen USAssa. Tuollainen kokemus tiputtaa sopivasti omia odotuksia alas, niin on ehkä parempi vierailu.

  4. Lasse Reunanen says:

    Hyvä kertomus ja kuvitus, jonka nyt näin ja kommentoin; Itse seurasin Salossa auringonlaskua Halikon moottoritien suuntaan pimennysaikana, jolloin auringonvalo pilven takaa valaisi sen yläosaa kellertäväksi. Presidentti Trumpista myös Suomessakin ”pidetään” – kun tietää hänen hakevan arvostusta työstään USA:lle. Maapallo on etäisyyksin nykyisin pieni; La 26.8. presidentti Niinistö oli maakuntamatkalla Salossa (urheilukentän uudistuksen avaus, torilla ja Teijon kansallispuistossa) ja lähtiessään ehdin näyttää syntymäajan kotikatunsa kuvaa presidentille (Salon Kärkänkatu1940 / Salo-Uskela Seuran kalenteri 2018) ja SSS -lehti 3.7.2017 uudempaa ilmakuvaa alueesta – presidentti Niinistö tapasi presidentti Trumpin jo ma 28.8. USA:ssa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: